Tohtoroitumisessa on se jännä puoli, että lähes samalla kellonlyömällä on sähköpostiini tasaiseen tahtiin tippunut arviointipyyntöjä journaaleista. Pääosin arviointia pyytäneet lehdet ovat olleet sellaisia, joissa olen itsekin julkaissut. Lisäksi mukaan on mahtunut jokunen sellainen artikkeli, jossa on viitattu johonkin kirjoitukseeni. Hanna-Ilona kirjoittikin aikaisemmin jo siitä, miten Reviewer 2 voi olla paras kaverisi tarkkuudessaan. Opan puolestaan on pohtinut palautteen vastaanottamisen haasteita. Tässä kirjoituksessa kerron omasta tavastani kirjoittaa vertaisarviointia. Tässä on toki hyvä huomioida se, että vielä pystyn melko lailla sormilla laskemaan antamieni kommenttien määrän.

Arvioitsijan näkökulmasta artikkelin arviointi prosessi alkaa siten, että toimittajalta saapuu sähköposti, jonka sisältö on kutakuinkin seuraava:

Toimitukseemme on saapunut artikkeli ”Otsikko, joka jollakin tavalla liittynee osaamiseesi”. Perustuen osaamiseesi aihealueella kutsun sinut arvioimaan artikkelin. Tämän viestin lopussa on artikkelin abstrakti, joka kuvaa artikkelin sisältöä tarkemmin. Ilmoitathan mahdollisuudestasi toimia palautteen antajana xx.xx (päivämäärä) mennessä. Arvostamme suuresti asiantuntemustasi ja aikaasi. Lopullisen arvioinnin määräpäivä on xx (arvion deadline päivämäärä).

Tässä kohden täytyy tehdä nopea yhteenlasku: 1.) Olenko abstraktin perusteella riittävän hyvä tyyppi lukemaan artikkelin? 2.) Miltä kalenteri näyttää suhteessa toivottuun arviointiaikatauluun? Klikkaamalla, ”suoritan arvion”, pääsee tutustumaan itse artikkeliin.

Arvion kirjoittaminen

Minusta uuteen artikkeliin tutustuminen muistuttaa laadullista sisällönanalyysiä. Sisällönanalyysin perusperiaate on ensin tutustua aineistoon lukemalla se läpi. Kun aineisto on tullut tutuksi, voi edetä seuraavaan vaiheeseen eli koodaukseen. Koodit kertovat yksityiskohtaisesti, mitä aineistossa tapahtuu ja miten asioita kuvataan. Kun aineisto on koodattu, siirrytään aineiston järjestämiseen. Itse olen viehättynyt temaattisesta analyysistä, joten usein kokoan koodit teemakokonaisuuksiksi. Näin analyysin kokonaisuutena muodostuvat aineiston pääteemat.

Kokemukseni mukaan nämä sisällönanalyysin vaiheet siirtyvät mutkattomasti myös artikkelin arvioinnin kirjoittamiseen. Ensin luen artikkelin läpi, seuraavalla lukukierroksella ”koodaan” kaikki mahdolliset mietteeni artikkelin reunamarginaaleihin. Kun kokonaisuus on kasassa, järjestän huomioni teemoiksi. Tämän lisäksi teen perustarkistuksen, onko otsikointi ja tutkimustehtävä linjassa, miten aineisto ja menetelmä on kuvattu sekä tulokset ja argumentointi esitetty. Yleensä kuitenkin suurin osa näistä huomioista ovat jo linjassa sen kanssa, mitä olen aikaisemmin kirjoittanut. Lisäksi on pohdittava, sopiiko artikkeli juuri tämän lehden julkaistavaksi.

Arvioitsijana virallinen työ päättyy siihen, kun lähettää omat suosituksensa lehdelle. Usein suositusten lähetysvaiheessa järjestelmissä vielä eritellään kommentit, jotka menevät kirjoittajille ja toimittajille yhteiseksi nähtäväksi sekä kommentit, jotka menevät vain toimituksen nähtäväksi. Melko usein käy sitten niin, että arvioitsijana en tiedä, kuinka artikkelin on käynyt tai milloin mahdollinen artikkeli sitten tulee julkaisuun. Muutamia kertoja on silmiini osunut julkaistu artikkeli, jota on itse kommentoinut. Silloin on mukava nähdä kirjoitustyö, joka meni prosessissa eteenpäin.

Tällaiseen edellä kuvattuun temaattiseen palauterakenteeseen päädyin, kun ensimmäisen kerran eteen tuli käsikirjoitus, jossa oli todella paljon puutteita. Arvelin, että käsikirjoitus olisi hylättävä, mutta en hennonut sitä aivan suorilta käsin tehdä. Muotoilin palautetta melko kauan ennen kuin löysin tavan, jolla esittää kirjoituksen keskeiset ongelmat mahdollisimman rakentavasti. Mielessä oli elävästi ensimmäiset omat kirpaisevat kokemukseni kirjoitusprosesseista, joiden lopputulema oli ”hylätty”. Ajattelin, että kenties tätäkin palautetta odottaa tohtorikoulutettava, jolla on ensimmäinen käsikirjoitus arviossa. Vaikka todellisuudessa kyse saattoi yhtä hyvin olla myös kiireinen proffa, joka ”kokeili kepillä jäätä” josko kirjoituksen taso olisi jo riittäisi.

 

Arvioinnin tuomat opit itselle

Jollakin tavalla pelin henki muuttuu siinä hetkessä, kun alkaa itsekin kirjoittaa arvioita muille. Tässä prosessissa olen ensikerran ymmärtänyt, miksi arviointikommentit ovat tyyliltään välillä mitä ovat. Arvioitsijat arvioivat artikkeleita oman työn ja arjen ohessa: tämän vuoksi on riski, että kommenttien kirjoittaminen jää viime metreille annetun aikarajan kanssa. Kiireessä voi olla vaikea pukea sanoiksi omia muutosehdotuksia. Toiseksi kommenttien kirjoittaminen on antanut perspektiiviä siihen, miten usein korjausehdotuksina eteenpäin lähtee kommentti ”vaatii suuria korjauksia” tai ”potentiaalia, mutta vaatii uuden kommentointikierroksen”. Myös arvioitsijana on mukavaa kirjoittaa lausuntoa, jonka voi tiivistää ”pieniä korjauksia”.

Arviointikommenttien kirjoittaminen on nähdäkseni – toivoakseni – myös vaikuttanut omaan tapaani kirjoittaa. Omalle tekstille sokeutuu niin helposti, mutta toisen tekstissä on helpompi nähdä kehityskohtia. Kun toisen tekstin äärellä saa oivalluksen siitä, miten logiikkaa tai selkeyttä voisi parantaa, voi oivalluksen siirtää myös omaan tekstiin. Toisin sanoen, vaikka kyseessä on vapaaehtoisesti toteutettava tehtävä, se mahdollistaa myös omien kirjoitustapojen viilaamisen.

Ajattelen, että arvioitsijapalaute saa olla tiukkaa ja napakkaa, mutta en näe syytä siihen, miksi sen pitäisi olla ilkeää. Toki en koe tarvetta sille, että pitäisi nipottaa vaan periaatteen vuoksi. Hyvin tehdystä työstä voi myös mainita palautteessa. Omana periaatteenani on ollut, että kirjoitan lausunnot aina siten, että voisin antaa kirjoittajalle nimeni ja yhteystietoni. Toisinaan journaalit kysyvät, saako yhteystietoni antaa kirjoittajalle – aina olen luvan antanut. Vaikka anonyymiys voi olla suojaava tekijä, ajattelen, että avoimuus osaltaan kannustaa meitä rakentavan palautteen antamiseen. En osaa arvioida, miten tapani kirjoittaa palautetta suhteutuu muiden tapoihin. Tiedän kuitenkin, että olen saanut useamman palautteen toimittajilta: ”olipa mukava, kun olit rakentanut palautteesi selkeästi ja rakentavasti”.

Vaikka raakaankin palautteeseen tottuu, mieleni tekee mieli kysyä: ruokkiiko vertaisarviointikulttuuri osaltaan myös sellaista kasvotonta kritiikkiä, josta olisi hyvä oppia pois?

Annathan sinäkin palautetta siten, kun olisit sitä itse valmis kuulemaan?