Anniina Brofeldt
Anniina Brofeldt

Kun eponnistuin

| | | | | | | | 2 Kommenttia

Epäonnistuminen on jännä juttu. Sitä tapahtuu jokaiselle viikoittain, ellei jopa päivittäin jossain muodossa. Unohtaa avaimet kotiin, kirjoittaa blogitekstin otsikon väärin, löräyttää ruokaan liikaa suolaa, jäätyy totaalisesti työhön liittyvän esityksensä aikana, ei ehdi bussiin, ajaa kolmion takaa kanssa-autoilijan kylkeen, eroaa pitkäaikaisesta kumppanistaan, leipoo vieraalle tarjottavaan pullaan oman hiuksensa tai aiheuttaa luottotietoihinsa häiriömerkinnän. Epäonnistuminen voi olla isoa tai pientä, mutta siihen liittyvä pelko voi esiintyä pahimmillaan niin voimakkaana, että se tappaa myös onnistumiseen johtavan tekemisen – yrittämisen. Ei ole ketään, joka ei epäonnistuisi, kuten en usko, että on ketään, joka ei pelkäisi epäonnistumista. Sen sijaan se, millaiset asiat kokee epäonnistumisina ja kuinka paljon ja usein epäonnistumisen pelkoa kokee, vaihtelee suuresti. Jos niin haluaa ajatella, elämä on sarja epäonnistumisia. Kokeillaan.

Ala-aste:
Englannin tunnin aikana yksi luokkalaisistani istui luokkahuoneen ulkopuolella ja huusi oven läpi, mikä on “sankari” englanniksi. Siihen minä, aina suulas ja innokas osallistumaan, huusin takaisin “hero!” En ollut tajunnut, että oven ulkopuolella on käynnissä sanakoe, ja sain närkästyneitä katseita niin opettajalta kuin luokkatovereiltanikin. Vuoden päästä tästä esittelin taitojani samaiselle englannin opettajalle ja kerroin, kuinka olin oppinut uuden sanan. Kuvittelin sanovani sanan “exotic”, jonka opettaja totesi olevan “enemmänkin sellainen aikuisten sana”. Kuten varmaan arvaatte, en ollut puhunut eksoottisesta, vaan jostain ala-astelaiselle paljon ujostuttavammasta.

Yläaste:
Tavoittelin hyviä arvosanoja ja pääsin sisälle oppimisen riemuun. Kuitenkin äitini kanssa keskusteltuani totesimme, ettei ole syytä väsyttää itseään ottamalla liian vaikeita oppiaineita valinnaiseksi. Rakastin jo tuolloin kielten opiskelua, joten luonnollisesti valitsin musiikin, kuvaamataidon ja kotitalouden lukujärjestykseeni. Kun muut tuskailivat ranskan ja saksan opintojen parissa, minä söin pullaa, muovailin enkeleitä savesta ja luin Whitney Houstonin elämästä.

Lukio:
Jatkoin miellyttävää lipumista oppimisen ilossa, mutta kirjoitusten kynnyksellä tajusin oikeastaan ensimmäistä kertaa, että lukion jälkeen turvallinen opintoputki päättyy, ja olisi syytä tietää mitä elämässään oikein haluaa tehdä. Minua kiinnosti oikeastaan melkein kaikki, mutta en ollut varma, missä todella olin hyvä. Kielet olivat helppoja ja kaikenlaiset keskusteluharjoitukset hauskoja. Koin oloni kaikkein kotoisimmaksi, kun sain olla luova: soittaa, laulaa, piirtää ja kirjoittaa tarinoita. Minua kiinnosti millainen on piharatamo, mitä uskontoja maailmassa on ja kuka kehitti luolavertauksen. Suhtauduin epäilevästi ainoastaan laskemista sisältäviin oppiaineisiin, kuten kemiaan. Kemiaa en opiskelisi enää lukion jälkeen.

Yliopisto:
Huomasin olevani yliopistossa opiskelemassa biokemiaa ja kahlasin ensitöikseni läpi yli 30 opintopistettä kemiaa. Minua lohdutti muisto siitä, kuinka entinen kemian opettajani riemastui tästä opintovalinnasta minun tehdessäni muutamia sijaisuuksia entisessä lukiossani. Ensimmäiset opiskeluvuodet menivät lähinnä ihmetellessä, että todellako vietän loppuelämäni pyrkien käyttämään mitä eksanteinta kieltä ja kirjoittamaan julkaisuja tarkasti määriteltyjen väliotsikoiden alle. Luonteeltani kun olen ihminen, jonka mukavuusalue näiden asioiden parissa on laatikon ulkopuolella, välillä niin kaukana, ettei itse lootaa edes näy. Huomasin, ettei tarvitse kuin päästä julkaisemaan Sciencessä, niin voi vähän sanaleikkiä!

Tutkijan työ:
Maisteriksi valmistuttuani jäin kuitenkin akatemiaan töihin ja rupesin pyörittelemään edellisessä kirjoituksessanikin esille tulleita asioita: Aloitanko minä väitöskirjan? Teenkö minä väitöskirjaa 10 vuotta? Jäänkö minä akatemiaan? Pätkätöihin? Ikuisesti? Voiko biokemisti tehdä muuta kuin jäädä labraan? Saako biokemisti jäädä edes sinne? Kollegani totesi, että masentaa, koska jopa pipettiemme kärjet ovat mallia “graduated”, mutta nekin ovat yhä laboratoriossa. Aika kului, me samaistuimme pipetin kärkiin, ja ulkona paukkui tuuli ja korkeakoulutettujen työttömyys.

Nykyhetki:
Siirryin oman alani työhön, missä minuun suhtaudutaan välillä kuin tietäisin kaikesta kaiken ja välillä juuri päinvastoin. Viikoittain olen tilanteessa, jossa en osaa, muista tai päättele tarpeeksi hyvin. Asiakaskäynnillä päädyn tilanteeseen, jossa mietin, pitääkö “Pichia Pastoris” ääntää “pissiä pastoris”, “bitchia pastoris” vai jotenkin muutoin. Googlettelen myös ryhmänjohtaja P. Sylvestristä, kunnes käsitän, että asiakas onkin puhunut metsämännystä, ei esimiehestään (ellei pomo olisikin varsinainen puupää). Tämä on kuin exotic-tilanne yhä uudelleen ja uudelleen!

Aika ankeaa, eikö vain? Nolostumista, epävarmuutta ja eksyneisyyttä. Mutta entä jos edellä mainittuja tapahtumia ei suostuisikaan ajattelemaan epäonnistumisina?

En ole enää sekoittanut exotic-sanaa nolostuttavasti mihinkään toiseen, enkä antanut kollegoille sanakokeiden vastauksia. Olen kylläkin sekoillut sanoissani sittemminkin ja käyttänyt näitä tilanteita oivana tarinamateriaalina esimerkiksi illanistujaisissa. Opiskelin yliopistoaikanani lisää kieliä ja nykyisessä työssäni saan harjoitella välillä jokaista, jos vain energiaa riittää. Saan olla luova ja keskustella ihmisten kanssa minkä kerkeän. En ole saanut kertaakaan tehdä mitään savesta, se on miinus. Onneksi siis ehdin möyriä savessa aiemmin. Olen tajunnut, että sisälläni ehkä aina asusti pelokas luonnontieteilijä, jonka vältteli kemiaa siksi, että pelkäsi epäonnistuvansa siinä. Koska kemia ja etenkin biokemia ovat kuulkaas ehkä hienoimpia oppiaineita mitä on, ja niiden parissa työskentelystä vaihtoehtoja löytyy jokaiselle.

Elämä siis voi olla myös sarja onnistumisia, jos sen niin haluaa nähdä. Onnistumista ei ole ilman epäonnistumista, eikä se tunnu miltään ilman vastinkappalettaan. Katso siis aina kolikon kääntöpuolikin.

Jaa kirjoitus somessa

Samankaltaiset julkaisut

2 Comments

  • Esa on 5.10.2018

    Aika hyvin on elämä mallillaan. Sanoisin ettet ole kunnon epäonnistumisia kokenutkaan.

    • Author
      Anniina Brofeldt Anniina Brofeldt on 5.10.2018

      Moikka Esa,

      Kuka tietää. Kuten sanottua, riippuu ihmisestä millaiset asiat kokee epäonnistumisina, ja kuinka paljon ja usein epäonnistumisen pelkoa kokee. Tärkeintä on, että ei lannistu silloinkaan kun elämä potkii.

      Aurinkoisin terkuin, Anniina

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Facebook343
Instagram38
RSS

Aihepilvi

Arkistot