Anniina Brofeldt
Anniina Brofeldt

Anniinan väitöskirje

| | | | | 2 Kommenttia

Tästä olisin voinut kirjoittaa oikeastaan heti aloittaessani blogissa, koska se on jotain, mikä erottaa minut muusta akatemian jalkaväestä: lopetin työnteon yliopistolla. Päätös ei ollut helppo ja mietityttää yhä silloin tällöin. Olen kuitenkin ollut valtavan tyytyväinen, että valitsin toisen tien.

Suomalaisten tohtoreiden määrä on lähes kaksinkertaistunut tällä vuosituhannella, ja omista kavereistanikin monet pakertavat väitöskirjojensa parissa, elleivät sitten ole jo tohtorinhattua päähänsä painaneet. Kuitenkin silloin, kun pohdin urani suuntaa, media syyti ilmoille melko masentavaa dataa tohtoreiden työttömyydesta: tohtoreiden työttömyys oli kasvanut 15 vuotta yhteen menoon, työttömänä oli enemmän tohtoreita kuin aiemmin, yrityksillä ei ollut ministeriön selvityksen mukaan aikomusta palkata merkittävästi lisää tohtoritasoista väkeä ja erityisesti kemian, biokemian, biologian ja ympäristötieteiden tohtoreilla oli vaikeuksia löytää oman alansa töitä. Omalla työpaikallani katsoin väitöskirjatyöntekijöiden jättävän väitöskirjan teon kesken neljän vuoden tutkijakoulurahoituksen jälkeen tai vaihtavan kalkkiviivoilla alaa totaalisesti, koska usko saada oman alan työtä oli heikko. Lisävuosien sijoittaminen koulutukseen ei tuntunut järkevältä tai tuntui väliaikaiselta ratkaisulta. Koin, että keskusteluissa vallitsi tappiomieliala sekä opiskelijoiden että yliopiston tutkijoiden keskuudessa: onko tässä mitään järkeä?

Väitös 1: Uraohjaus on tärkeää
Olin kokenut koko opiskeluaikani, että biokemisteillä oli olemassa vain yksi polku: tutkijan ura. Olen opiskellut aiemmin Oulun yliopistossa ja vaihdoin Tampereelle osittain sen takia, että sieltä löytyi maisterivaiheen koulutuslinjana myös biobusiness. Muistamatta sen tarkemmin enää kyseisen koulutuslinjan sisältöä, pidin siitä, että yksi linjoista sekoitti kauppatiedettä ja biokemiaa. Tämä linja kuitenkin lakkautettiin liittyen osittain erään yrityssuuntautuneen opettajan eläköitymiseen ja osittain heikkoon osallistumisprosenttiin. Jäljelle jäi niin sanottuja tutkimuksen tekoon tähtääviä koulutuslinjoja. Kun lähipiirissäkään ei ollut ketään akatemian ulkopuolella uraa tekevää biokemistia, tuli olo, että ehkä heitä ei ole tai ainakin he ovat kuin nimikoidut pipetit – harvinaisia (tekisi mieli lisätä ”ja cooleja”, mutta en tiedä olenko cool). Siksi mietin, kuinka yliopistokin voisi hyötyä uraohjauksesta, opon tunneista. Olisi hyvä, että jo aloittelevilla opiskelijoilla olisi joku, joka säännöllisesti herättelee heitä miettimään tulevaisuuttaan ja valaa uskoa erikoisempiinkin unelmiin. Tottahan toki, yliopistossa nuoren on viimeistään syytä kasvaa itsenäisesti vastuuta ottavaksi ja kantavaksi aikuiseksi, mutta minä sanon, että on höpöhöpöä, jos se täytyy tehdä yksin. Esimerkiksi biokemisteillä on mahdollisuus tehdä hieno ura akatemiassa, mutta kaikki eivät voi, eivätkä edes halua jäädä laboratorioon pipetoimaan ja lopulta omaa ryhmää perustamaan. Siksi olisi syytä antaa vaihtoehtoja ja mieluiten mahdollisimman ajoissa. Itseäni ilostutti tamperelainen lähestymistapa asiaan esimerkiksi jokavuotisine yrityspäivineen, joka Tampereen yliopiston puolella oli lähinnä suunnattu kauppatieteilijöille ja Tampereen teknillisellä yliopistollakin edusti lähinnä yrityksiä insinööritieteiden suunnalta, mutta antoi mahdollisuuden haistella ilmapiiriä akatemian ulkopuolelta. Nykyään tiedän myös tamperelaisten biokemistiopiskelijoiden aktivoituneen yhdistämään opiskelijoita relevanttien yritysten kanssa, ja käsittääkseni biokemisteja hyödyttävät tapahtumat tällä saralla ovat lisääntyneet ainakin Tampereella. Kannattaa seurata oman ainejärjestönsä facebook-ryhmiä, joissa nykyiset opiskelijat tai alumnit jakavat hyviä vinkkejä tulevaisuuden suunnitteluun liittyen.

Väitös 2: Tutkintojen arvostus on tärkeää
Pohtiessani oman tulevaisuuden suuntaa vielä kolmisen vuotta sitten (eikä se koskaan lopu) minua kauhistutti myös akateeminen uraputki, johon gradunsa kasaan kuroneet tuntuivat automaattisesti sukeltavan, olivatpa he nauttineet gradun tekemisestä tai eivät. Tuntui, että niin opiskelijat, väitöskirjatyöntekijät kuin itse tohtoritkin puhuivat väitöskirjan tekemisestä usein vähätellen kakkosvaihtoehtona “kun ei ole muutakaan” tai putken luontaisena jatkona gradun jälkeen. Tämä on harmillista, ellei jopa haitallista sekä tutkinnon arvostukselle että myös henkilön omalle minäkuvalle. Saavutuksistaan pitää voida olla ylpeä, ja ajatella niitä saavutuksina! Siksi väitöskirjan tekoa ei pitäisi voida aloittaa painostettuna “en saa muuten jatkoa akatemiassa eikä muutakaan ole”. Tohtorin tutkinnon pitäisi olla jotain tavoiteltavaa, ei jotain mihin turvaudutaan. Vaikka ilon varmasti voi löytää työn aikanakin, on mielestäni tärkeää, että väitöskirjan aloittaminen olisi normaali työnhakuprosessi, jossa todella kartoitettaisiin hakijan motivaatiota ja syitä lähteä tekemään väitöskirjaa. Koska työtä väitöskirjan tekeminen on!

Väitös 3: Omien tavoitteiden selkeys on tärkeää
Vaikka en ole itse koskaan aloittanut väitöskirjaa, tiedän sen tekemisen olevan ajoittain riipivä kokemus ja vaativan intohimoa työtä kohtaan. Työssä on huippuhetkensä, mutta paljon niitä hetkiä, kun jonkin ongelman kanssa kokee olevansa täysin jumissa vailla tietoa ratkaisusta. Tämän takia koin, että väitöskirja tulisi aloittaa, jos

[ ] tietää haluavansa tehdä tutkimusta (minun tapauksessani labraa) tai
[ ] tietää tarvitsevansa tohtorintutkinnon (tehdäkseen vaikka hallinnollista työtä, mihin tohtorintutkinto on vaatimuksena) tai
[ ] tietää löytämänsä tutkimusaiheen niin mielenkiintoiseksi, että pelkästään se riittää kantamaan niiden päivien yli, kun asiat eivät suju toivotusti.

Ajattelin, että edellä olevista kriteereistä ainakin yhden pitäisi täyttyä, mieluummin useammankin. Minulla oli ympärilläni mahtava ryhmä ja olisin voinut aloittaa väitöskirjan miettimättä sen enempää sitä mihin se johtaisi. Kuitenkin pelko esimerkiksi ylikouluttautumisesta yritysmaailman vaatimuksiin, jatkuvasta painista rahoituksen ja sen jatkon kanssa ja omalla alallani välillä käsittämättömän pitkiksi venyvistä väitöskirjantekoajoista saivat minut punnitsemaan asioita tarkasti. Vaikka muutama vuosi sitten uutisoitiin, että kokonaisuutena tohtoreiden työttömyys on vähäisempää kuin muiden korkeakoulutettujen, en halunnut ajatella, että maisteritasoisella biokemistillä ei olisi töitä akatemian ulkopuolella. Koin, että itseäni sabotoiva asenne ei johtaisi mihinkään. Pitäisi ensin saada omakohtaista todistusaineistoa, että töitä ei ole. En halunnut myöskään aloittaa väitöskirjaa, jos en löytäisi juuri sopivaa aihetta tai keksisi mihin todella tohtorintutkintoani tarvitsisin, koska jos jotain aloitan, haluan yleensä viedä sen loppuun.

Joten mietitpä sitten tulevaisuuttasi yritysmaailmassa tai akatemiassa, mieti tarkoin, mitä juuri sinä haluat ja missä juuri sinä olet hyvä. Mistä juuri sinulle löytyisi töitä? Älä usko mediaa, äläkä piruja seinille maalailevia keskusteluja, vaan selvitä asioita itse. Ennen kaikkea, ole ylpeä koulutuksestasi, olitpa sitten maisteri tai tohtori.

Jaa kirjoitus somessa

Samankaltaiset julkaisut

2 Comments

  • Päivi Tyni on 8.9.2018

    Hyvä kirjoitus! Eikä vain bio-alalta. Itse olen YTM ja muodollisesti jatko-opiskelija, todelisuudessa työtön tutkija. Vuonna 2005 luonnonvara-alojen ammattiliitot halusivat teettää tutkimuksen omien alojensa maistereiden ja tohtoreiden näkemyksistä omaa koulutustaan, valintojaan ja työelämäkokemusta koskien. Toteutin tuon tutkimuksen ja se on edellee netissä. Onpa siihen joitakin kertoja viitattukin. Jos kiinnostaa, niin tutkimusraportti löytyy täältä: https://www.loimu.fi/filebank/487-Kutsumusta,_tyota_vai_tyontoa.pdf

    • Author
      Anniina Brofeldt Anniina Brofeldt on 2.10.2018

      Hei Päivi ja pahoittelut pitkästä vastaamisviiveestä! Olet oikeassa, että väitöskirjan aloittamisen kanssa painiminen ja yliopistosta lähtemisen vaikeus ei varmasti ole ainoastaan bioalan ongelma. Luulen tätä tapahtuvan etenkin silloin, kun yliopiston rooli työnantajana on tarpeettomankin korostunut. Myös linkkaamasi tutkimusraportti on mielenkiintoista luettavaa, silmääni sattui esimerkiksi tuo 8 %:n joukko, joka koki, että heitä oli painostettu väitöskirjan aloittamiseen. Vaikka moinen tunne voi syntyä monesta syystä, on lähtökohtaisesti nurinkurista, että tohtorityöttömyyden aikana opiskelijoita jopa painostetaan jatko-opintoihin sen sijaan, että heille esiteltäisiin muitakin vaihtoehtoja ja tätä kautta helpotettaisiin työttömien paineita. Ja vaikka ryhmänjohtajillakin on oikeutensa yrittää pitää kiinni potentiaalisista tutkijan aluistaan, hyötyykö oikeastaan kukaan väitöskirjatyöntekijästä, joka ei pidä siitä mitä tekee ja keskeyttää neljän vuoden jälkeen?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Facebook343
Instagram38
RSS

Aihepilvi

Arkistot