Elina Palmgren
Elina Palmgren

Minne menet aika?

| Ei kommentteja

Lämmin toukokuu on saanut ihmiset ympärilläni suunnittelemaan innolla kesälomiaan. Minusta pitkä, täysin työstä vapaa kesäloma tuntuu vieraalta ajatukselta. Ylipäätään työn ja vapaa-ajan raja on alkanut yhä enemmän viime aikoina hämärtyä ja aika tuntuu yhtä vetelältä ja venyvältä kuin kellot Dalín tauluissa.

Perustutkinto-opiskelijana elämä oli hektistä: joka viikolle oli kullakin kurssilla omat aihepiirinsä, piti ehtiä tehdä kurssitehtävät tiettyyn deadlineen mennessä ja tentteihin piti ehtiä valmistautua. Jatko-opiskelijana aika taas tuntuu lähinnä pysähtyneen: kaikki prosessit vievät hyvin kauan, projektit venyvät ja kun julkaisun saa valmiiksi, joutuu sen ilmestymistä lehdessä odottamaan pahimmillaan parikin vuotta. Päivät täyttyvät työnteosta, joka tuntuu yleensä täysin tehottomalta silppuhommien kasaan kaapimiselta. Yhteen aiheeseen ei pysty kovin montaa hetkeä keskittymään kerralla.

Toisaalta taas jatko-opiskelijan elämä ei ole mitään muuta kuin deadlinesta toiseen elämistä. Elämää rytmittävät apurahojen hakuajat sekä rahoituskaudet. Takaraivossa jyskyttää koko ajan huoli siitä, että seuraavalla kerralla rahoitusta ei välttämättä tulekaan ja tutkijanura katkeaa kuin kanan lento. Seuraavan rahoituksen saamisen varmistamiseksi pitäisi tehdä enemmän, paremmin ja nopeammin, pystyä keskittymään ja toisaalta hajota moneen paikkaan yhtä aikaa.

Tiedän, etten ole näiden ajatusteni kanssa yksin. Onko minulla asiaan korjauskeinoja? Ei oikeastaan. Suosittelen kuitenkin lukemaan Aku Visalan erinomaisen avoimen kirjeen nuorelle tutkijalle ja pohtimaan sen sanomaa huolella.

p.s. Kannattaa myös tsekata Suvin vuoden takainen kirjoitus aiheesta.

Jaa kirjoitus somessa

Samankaltaiset julkaisut

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Facebook333
Instagram34
RSS

Aihepilvi

Arkistot