Kirjoitin viime viikolla ratkaisuehdotuksia harjoituksiin kurssille, jossa olen assistenttina. Yhdessä tehtävässä tuli muodostaa yhtälö ja näyttää esimerkki, jossa yhtälö toteutuu. Kyseinen esimerkki oli mielestäni helpointa näyttää siten, että asetti sopivan määrän yhtälön vapaita muuttujia nolliksi, jolloin esimerkkitapaus oli helppo piirtää. Aloin kirjoittaa vastaustani tähän kohtaan sanoilla: “Triviaalisti nähdään, että asettamalla muuttujat…”. Kyseinen lauserakenne on kokemusteni perusteella yleinen matemaattis-luonnontieteellisessä materiaalissa. Triviaali tarkoittaa tässä yhteydessä samaa kuin sana helppo. Tällä kertaa aloin kuitenkin pohtia, onko oikein nimittää jotain kohtaa tehtävässä helpoksi?

Mieleeni muistuivat ne lukemattomat kerrat, kun olen itse tihrustanut luentomateriaalin, oppikirjan tai malliratkaisujen äärellä ja miettinyt, millä tavalla tämä triviaaliksi nimitetty kohta on tarkoitus ratkaista. Lopulta olen joko pitkän yrittämisen jälkeen onnistunut selvittämään, miksi tätä kohtaa nimitettiin helpoksi tai pyytänyt jotakuta toista selittämään kohdan minulle. Kun osaamiseni jollain fysiikan osa-alueella on kasvanut, olen alkanut kutsumaan milloin mitäkin kohtaa tehtävän ratkaisussa triviaaliksi.

Assistentin, opettajan ja tutkijan pitäisi muistaa, mikä on itselleen helppoa, ei ole sitä välttämättä muille. Puhumalla triviaaleista kohdista ratkaisussa, tai toteamalla kasuaalisti keskustelussa esimerkiksi “tämähän on todella yksinkertaista” luodaan ilmapiiriä, jossa epäselvien kysymysten kysyminen on vaikeaa. Kun puheella tehdään jokin asia normaaliksi ja kaikkien yleisesti tietämäksi, voi kynnys osoittaa oma tietämättömyytensä tulla liian korkeaksi.

Kun kysymisestä tehdään noloa, luodaan samalla ilmapiiriä, jossa ihmiset joutuvat pärjäämään yksin. Tämä voi lisätä yksinäisyyttä ja luoda riittämättömyyden tunteita. Vaikka yliopistoja koettelee tällä hetkellä kurjistava politiikka, luomme myös osan pahasta olostamme itse. Ei siis enää oleteta osaamiemme asioiden olevan triviaaleja kaikille.