Montako kertaa elämässäsi olet ajatellut, ettet voi lopettaa jotakin toimintaa nyt, sillä käytit siihen jo niin paljon aikaa? Tai ettet voi jättää käyttämättä esimerkiksi alennuskuponkia tai pääsylippua, vaikka et oikeastaan haluaisi tai ehtisi, sillä käytit siihen kuitenkin aikaa tai rahaa, tai sait sen palkkioksi tekemästäsi työstä?

Ilmiö tunnetaan englanniksi nimellä ”sunk cost fallacy”, jolla tarkoitetaan halua jatkaa toimintaa silloinkin, kun lopputulos ei enää näytä lupaavalta mutta josta ei voi luopua, koska siihen on jo panostettu niin paljon. Suomeksi puhutaankin usein ”sitoutumisen eskalaatiosta” tai ”upotetun hinnan harhaluulosta”.

Olen kohdannut tämän monta kertaa myös tieteellisen urani aikana: alun perin loistavalta tuntuneesta ideasta hierotaan tutkimusartikkelia, vaikka alkaisi olla selvää, ettei idea tarkemman tarkastelun perusteella paljastunutkaan niin hyväksi kuin miltä aluksi tuntui. Omaa ja yhteistyökumppaneiden aikaa kuluu, koko projekti alkaa turhauttaa ja muuhun käyttöön soveltuvat resurssit jäävät vapautumatta.

Olen syyllistynyt tähän monta kertaa itsekin. Pitänyt hengissä projekteja ja laatinut pitkiäkin käsikirjoituksia, joita yhä palaan toisinaan selailemaan ja huokailemaan, että ehkä tästä sittenkin tulisi vielä jotain. Parasta olisi kuitenkin todeta: ei tule.

Välillä ideoista kannattaa yksinkertaisesti vain luopua ja tehdä jotain muuta. Mielenkiinto, aika ja resurssit kannattaa tutkijanakin keskittää aiheisiin, joita ei tarvitse pakottaa muottiin ja joiden parissa ei tarvitse ajatella, ettei voi lopettaa enää tässä vaiheessa. Vaikka timanttinen idea tulisi vain kerran elämässä, se voi olla juuri se, joka muuttaa maailmaa.