YTHS:n vuosina 2008, 2012 ja 2016 teettämien terveystutkimuskyselyjen tulosten perusteella 56 % korkeakoulujen perustutkinto-opiskelijoista osoittaa uupumisen merkkejä. Uupuneiden määrä on lisäksi vuosien varrella kasvanut. Salmela-Aron ja Readin (2017) tutkimus jakaa opiskelijat aineiston perusteella neljään eri ryhmään: innostuneet (44 %), innostuneet ja stressaantuneet (30 %), tehottomat (’inefficacious’, 19 %) sekä uupuneet (7 %). Näiden lukujen valossa tilanne on opiskelijoista yli puolen kohdalla hälyttävä, ja tutkijat peräänkuuluttavatkin korkeakouluilta ja niiden henkilökunnalta toimia asian parantamiseksi.
Aihe on puhututtanut myös omassa tuttavapiirissäni jo pidemmän aikaa. Itse kuuluin perustutkinto-opiskelijana todennäköisesti samanaikaisesti innostuneiden ja stressaantuneiden opiskelijoiden ryhmään. Pahimmillaan stressi oli aineopintovaiheessa, jolloin olin jossain mielenhäiriössä päättänyt suorittaa opintoja pikavauhtia, ja äärimmillään stressi kulminoitui paniikkikohtauksina. Liitin pitkittyneeseen stressiin myös väliaikaisen kuulon heikkenemisen, joka myös teki minut superärtyisäksi (miksi kaikkien pitää kuiskailla!?). Pitkät päivät ja tenttiviikot selvitettiin kofeiinitablettien ja kahvin voimalla.
Uupumuskeskustelun yhteydessä olemme pohtineet sitä, minkä vuoksi ongelmat korostuvat tietyilla aloilla enemmän kuin toisilla. Esimerkiksi eläinlääketieteessä ongelmat ovat paljon suuremmin esillä verrattuna vaikkapa ML-tiedekuntaan. On hankala sanoa, johtuuko tämä siitä, että ongelmat ovat eläinlääkiksessä suurempia vai siitä, että siellä opiskelijat ovat parempia tuomaan tällaisia asioita esiin. Vaikka tiedekuntatasolla uupuminen ei Kumpulassa ole suuri ongelma, en jaksa uskoa, etteikö ongelmaa olisi olemassa.
Itse olen kokenut hyvin tuhoisaksi sen kilpailullisen ja työnsankarimyyttiä ylläpitävän ilmapiirin, joka valuu tutkimusmaailmasta myös opiskelijoiden keskuuteen. Tässä muutama esimerkki, jotka valottavat suhtautumista:
Viime syksynä opiskelijoiden järjestämillä proffakahveilla eräs professori kertoi, ettei ole koskaan pyrkinyt erottamaan työtä ja vapaa-aikaa toisistaan, koska tutkimuksen tekeminen on niin hauskaa. Hän kertoi myös pitäneensä ensimmäisen kerran lomaa työstään vasta yli 50-vuotiaana. Viimeksi kun kävin kuuntelemassa kahveilla käytyä keskustelua, toinen vieraista sanoi post-docin sopivan julkaisutahdin olevan 10 artikkelia vuodessa. Tähän tavoitteeseen kuulemma pääsee tekemällä 12-tuntisia työpäiviä kuutena päivänä viikossa.
Tällaiset lausunnot kääntyvät helposti tarkoittamaan opiskelijoiden mielissä sitä, että on mahdollista olla ”kunnon tutkija” vain pyrkimällä tällaisiin korkeisiin (lue: epärealistisiin) tavoitteisiin. Itse en laske itseäni vielä ”kunnon tutkijaksi”, mutta omasta kokemuksestani voin sanoa sen verran, että jatko-opintoaika on ollut paljon rennompaa kuin perustutkinto-opintojen tekeminen. Toki takaraivossa nakertavat jatkuvasti tieto toimeentulon epävarmuudesta, tulevaisuuden ennakoimattomuudesta sekä suuret tulospaineet – mutta toisaalta saan määritellä työtahtini ja -aikana hyvin vapaasti ja asettaa itse omat tavoitteeni. Mielestäni myös opinnot ovat edetessään huomattavasti helpottuneet. Tuskin siksi että asia olisi helpottunut, vaan siksi että olen oppinut opiskelemaan paremmin. Edistyneemmät kurssit ovat myös tiukemmin keskittyneitä tiettyihin aihealueisiin, mikä on auttanut kokonaisuuksien hahmottamisessa.
Toivottavasti joku perustutkinto-opiskelija tai tohtorikoulutettava löytää vertaistukea tästä tekstistä. Toivoisin sen myös kannustavan ihmisiä puhumaan asiasta enemmän, koska ensimmäinen askel ilmapiirin muuttamiseksi ja myyttien purkamiseksi on avoin keskustelu ongelmista ja niiden ratkaisuista.
p.s. Myös tohtorikoulutettavien uupumista ja sen yhteyttä saatuun tukeen ja ohjaukseen on tutkittu suomalaisissa yliopistoissa.
Stressiin ei ainakaan helpota se, että keskiarvo vaikuttaa kaikkeen:
-Tutkimusryhmään kesäopiskelijaksi valitaan se 5ka kaveri
-Kesäleirille, keskiarvon mukaan top 25 opiskelijaa
-laskareissa ei varaa olla väärässä, koska vaikuttaa arvosanaan
-jatko-opiskelijaksi vähintään 4ka, mutta 5ka opiskelijat pyydetään
Kun ottaa huomioon vielä sen, että puolet kursseista on järjestetty siten, että arvosana voi heitellä vaikka 70%-90% välillä riippuen arvostelijasta ja kysymyksen asettelusta (arvosanoissa 3-5).
Sen lisäksi, on stressaavaa:
-viikon pituiset koti-tentit keskellä muuta opiskelua
-ei syyslomaa/kevätlomaa: pahimmassa tapauksessa perjantaina tentti ja maanantaiksi laskaripalautukset.
-huonot, epäselvällä käsialalla kirjoitetut prujut kun on olemassa hyviä kirjoja