Hanna-Ilona Härmävaara
Hanna-Ilona Härmävaara

Rakkaan lapsen sisarus

| | | | Ei kommentteja

Muistan hyvin alkuvaiheen opintojen aikana kuulemani valituksen siitä, miten jotkut yliopisto-opettajat eivät osaa opettaa. Ehkä syyllistyin ininään itsekin, sillä altistuin hyvin varhaisessa vaiheessa narratiiville, jonka mukaan yliopisto on ”täynnä tutkijoita, joita ei vain opetus kiinnosta”. Myöhemmin tajusin ilmiön olevan melko marginaalinen ja yliopiston olevan täynnä sekä tutkimuksesta että opetuksesta innostuneita ihmisiä. Ja niitäkin, joita inspiroi enemmän opetus kuin tutkimus.

Olen kuitenkin saanut havaita, että opettajan ja tutkijan työnkuva on aika erilainen, vaikka yliopiston ihanteisiin tutkimuksen ja opetuksen saumaton yhdistyminen kuuluukin. Tutkimustyössä pääsee uppoamaan syvälle, kun taas opetustyö vie laajalle. Tieteenalan perusteet on pakko opettaa kaikille, eikä kaikki opetus voi perustua opettajan omaan tutkimukseen. Opettamiseen ja tutkimiseen tarvitaan melko erilaisia lahjoja, erilaista koulutusta ja erilaisia työskentelytapoja. Aina ei tunnu siltä, että kyseessä on saman työn eri puolet, vaan kaksi aivan eri hommaa.

Voiko siis olla hyvä kummassakin ja voiko kummastakin työstä tykätä yhtä paljon? Monesta yliopistolaisesta varmasti tuntuu, että kysymys on vähän epäreilu. Vähän niin kuin kysyisi, kummasta lapsestaan tykkää enemmän. Opetus on vilkas, ekstrovertti lapsi, joka kertoo villeimmät tarinat ja joka on aina valmis eksymään pieneen seikkailuun ystäviensä kanssa. Tutkimus taas on vakavampi tenava, joka pysähtyy tuumailemaan kokemaansa itsekseen ja lopulta ihastuttaa yllättävän syvällisellä havainnollaan maailmasta.

Olen viimeisen puoli vuotta saanut viettää aikaa opetuksen kanssa melko intensiivisesti, ja olen nauttinut siitä suunnattomasti. Jos ihan rehellisiä ollaan, olen aina pitänyt opetusta hieman rennompana tyyppinä, helpompana ja armollisempana kaverina arjessa. Opetustyössä deadline tulee joka päivä, eikä jokaista sanaa voi jäädä loputtomasti hiomaan. Opetustapahtuma luodaan yhdessä, ja siksi se voi ottaa yllättäviäkin suuntia. Pidän opetustyöstä siksikin, että se ruokkii luovuuttani. Opettaessani opin myös itse – sekä opetusta valmistellessani että luennoilla opiskelijoiden näkemyksiä kuunnellessani.

Joskus opetus kuitenkin käyttäytyy kuin keskittymishäiriöinen, suin päin jokaista vaaraa kohti juokseva kakara. Kurssi vyöryy eteenpäin, vaikka välillä haluaisi pysähtyä pidemmäksi ajattelemaan. Luennot on ehdittävä valmistelemaan joka päiväksi, vaikka se välillä tarkoittaisi valtavaa perehtymistä vain pinnallisesti tuttuun aiheeseen. Eikä se ihmiskontaktikaan aina ole työtä helpottava asia – etenkin täällä USA:ssa opettajan oletetaan olevan jatkuvasti tavoitettavissa ja valmiina palvelemaan opiskelijoiden tarpeita.

Siksi olen alkanut kaivata introvertimpaa lastani. Toivoisin, että ehtisin välillä istua tutkimukseni kanssa pitkän päivän yliopiston kirjastossa tai kahvilassa. Vaikka tutkimus välillä äityy inttämiseen asti kysymään kysymyksiä, joihin on vaikea löytää vastauksia, se käyttäytyy aina rauhallisesti. Se antaa aikaa ajatella, keskeytyksettä tarkastella jokaista yksityiskohtaa. Se ei häiritse, kun haluan lukea itsekkäästi vain itseäni varten. Se toki vaatii hiomaan jokaisen argumentin ja sanamuodon huippuunsa, mikä itselleni on loputtoman ahdistuksen lähde. Siksi mikään ei ole suloisempaa kuin valmis, kauniisti paketoitu tutkimusjulkaisu. Se on kuin aran lapsen kaiken valaiseva hymy.

Onkin melkoinen rikkaus, että yliopistolla voi tehdä kahta niin erilaista työtä. Rikkaus ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kahden niin erityyppisen työn hallitseminen ja kahden uran samanaikainen luominen voisi olla haastavaa. Toista jaksaa ehkä siksi, että toisesta pitää niin paljon. Siksi olen miettinyt, että joskus voi olla ihan tervettä sanoa rakastavansa toista lastaan enemmän kuin toista. Minä rakastan opettamista.

Jaa kirjoitus somessa

Samankaltaiset julkaisut

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Facebook343
Instagram38
RSS

Aihepilvi

Arkistot