Aluksi on ihan mukava olo, suorastaan innostunut. Sitten teknisten vimpainten kanssa säätämisen yhteydessä rupeaa värisemään sisuksissa: “Miksi nämä laitteet eivät toimi!”. Mahdollisesti pientä kylmää hikeä hiipii otsalle, suu kuivaa, poskia kuumottaa. Ihmisiä rupeaa valumaan saliin, aivot eivät jaksa pyörittää ajatusprosesseja loppuun asti, ja on hiukan olo, että leijuisi itsensä ulkopuolella. Katsoo ihmisiä silmiin, hymyilee automaattisesti, mutta katseen kohdistaminen on vaikeaa. Ehkä huimaa. Äänetöntä suutaan aukoo, ottaa vettä ja rupeaa puhumaan uudelleen. Ääni tärisee, ja kädet ovat jääkylmät. Löytää yleisöstä ystävälliset silmät; ujostuttaa vielä enemmän. Kesken lauseen huomaa ajattelevansa, että eihän tämä niin huonosti mene, ja samassa unohtaa mitä on edes kertomassa. Kun kaikki on ohi, ei muista oikeastaan mitä edes puhui. Nolottaa vain.

Edellä olen kuvaillut esiintymisen aiheuttamia tuntemuksiani sisälläni. Opa, tuo jännittävä (pun intended) blogitoverini, on aiemmin kirjoittanut esiintymisjännityksestään, pohtinut sen syitä ja siitä selviytymistä. Minullekin esiintyminen on ollut aiemmin kovin vaikeaa, mutta olen kova tyttö jännittämään vähän kaikkea, joten esiintyminen on ollut vain yksi huoli muiden joukossa. Paradoksaalisti olen aina ollut innokas laulaja ja myöhemmin myös soittaja sekä suostunut aina näyttelemään, tanssimaan että puhumaan niin pyydettäessä. Kaikilla kerroilla esiintyminen ei ole ollut hankalaa, musiikin parissa jopa todella nautinnollista ja innostavaa. Silti olen usein arvioinut itseni aika heikoksi esiintyjäksi. Tunnen jännityksen vartalossani, ja koen sen kiusallisena ja näkyvänä kaikille kuulijoille. Teilaan itseni esiintymisen jälkeen ennen kuin kukaan muu ehtii.

Olen aivan viime aikoina ruvennut ottamaan hyvin erilaista lähestymistapaa itseeni esiintyjänä. Minua varmasti voisi sanoa rohkeaksi, koska lähden kaikkeen innokkaasti mukaan ja usein olen parhaimmillani improvisoidessani – aikaa ei ole silloin jännittää. Olen kuitenkin ajatellut, että ehkä harjoitteleminen on sittenkin avain kaikkeen. Todellista rohkeutta on myöntää, että on harjoitellut paljon, mutta ei siltikään onnistunut. Sitten voi harjoitella yhä enemmän! Kun työntää itsensä kaikkialle minne keksii ja ilmoittaa, että “minä valmistelen tänne esityksen”, luulisi pelkojenkin karisevan vähitellen pois.

Kuinka ironista onkaan, että kuvanikin ovat täynnä tekstiä.

Olen seurannut touhukkaan puheiden pitäjän valmistautumista sivusta ja innostunut häntä kuunnellessani. Olen päättänyt ruveta ajattelemaan, että koska nautin lauluesitysten antamisesta, minulla on mahdollisuus nauttia puheistakin. Itse pidän esityksiä teknologioista, tuotteista ja palveluista silloin tällöin ja ajattelin räjäyttää esitykset uuteen kuosiin seuraavalla tavalla:

  1. Kukaan ei halua nähdä mahdotonta määrää tekstiä, vaihda se siis kuviin.
  2. Kohdeyleisö mielessä pitäen, mitä höpsömpi mielleyhtymä kuvasta tulee, sitä paremmin se jää mieleen. Höpsöile! Se ei vähennä asiantuntijuutta, kunhan sisältö on kunnossa.
  3. Anna yleisön osallistua ja osallista. Juttele yleisölle.
  4. Harjoittele, hyvänen aika. Esitä koko esitys tyhjälle huoneelle tai kissallesi, niin huomaat missä olet epävarma, mistä et tiedä tarpeeksi ja mistä saattaa tulla kysymyksiä. Sitten olet ihan terästä esiintyessäsi. Ja puheen harjoittelu ei tarkoita sitä, että teet puheen. Puhu se puhe!

Tässä voin samalla esittää julkisen kutsun tulla kuuntelemaan seuraavaa puhettani. Pelastukseni toki lienee, että kaikki teistä eivät ole laboratoriopuolen reagensseista ja vimpaimista kiinnostuneita, ettekä bongaile aktiivisesti BioNordikan Suomessa järjestämiä tapahtumia. Mutta uudenvuodenlupauksena: Esityksistäni tulee tulevaisuudessa niin jännittäviä, että niitä voi tulla kuuntelemaan sellainenkin, joka on kiinnostunut DNA:sta vain matkapuhelinliittymiä vertaillessaan. Ei paineita.