Kuudesluokkalainen kummipoikani ilmoitti minulle viikonloppuna tavatessamme tietävänsä mihin ammattiin hän tähtää aikuisena. Hän kertoi saavansa hyviä numeroita, mutta ei olevansa varma, kuinka hyviä niiden pitäisi olla, jotta hän voisi tulevaisuudessa tavoitella haluamaansa ammattia. Häntä huolestutti esimerkiksi puukäsitöistä saatava arvosana. Kuulemma ensimmäinen luova idea ei ollutkaan toteutettava, ja nyt hän on jo myöhässä verrattuna kaikkiin kavereihin. Ehkä hänestä ei olekaan haluamaansa ammattiin, jos hyvien arvosanojen sekaan tulee huonompia?
Samaan aikaan on sekä hellyyttävää että sydäntäsärkevää, kuinka nuorena omat uravalinnat alkavat huolestuttaa. Ongelmaa tuskin olisi, jos tulevaisuuden kuviot olisivatkin pelkkää haaveilua. Nuoria kuitenkin mietityttävät arvosanat, ajan riittäminen ja yleinen jaksaminen oman tulevaisuuden äärellä. Varmasti me kaikki tiedämme, ettei tuo tunne helpota myöhemminkään. Aivan yhtä solmussa sitä on kolmekymppisenäkin!
Peruskoulun tarkoitus on yleissivistää ja valmistaa kasvavaa nuorta mitä erilaisimpiin uravaihtoehtoihin. Tämä polku jatkuu läpi lukion ja yliopiston, vaikkakin yliopistossa keskitytään kasvattamaan asiantuntijuutta kapeammalla alueella kuin koskaan aiemmin. Silti harmittavan vähän opintojen varrella korostetaan kaikkia muita työelämässä olennaisia taitoja. Taitoja, joita työnantajat ja työkaverit uudelta vahvistukseltaan toivovat – olet vaikkapa kannustava ja iloinen työkaveri, joka on taitava hallitsemaan projekteja ja aloittamaan niitä itsenäisesti. Tällaisia siirtyviä kykyjä voi oppia vaikkapa harrastusten parissa, mutta takuulla myös yliopistolla hääräillessään, kunhan sen vain tiedostaa.
Kun yliopiston luennoilla ilmoitettiin ryhmätöistä, minä muiden mukana puhisin ärtyneenä, kuinka edessä tulee jälleen olemaan sarja raivostuttavia viikkoja, joiden aikana opiskelutovereita pitää patistella tekemään osuuksiaan tai vaihtoehtoisesti pysymään sovitussa aiheessa. En oikeastaan tuolloin miettinyt, että moiset harjoitteet ovat mainiota harjoitusta projektin- ja ajanhallintaan ja parhaan lopputuloksen tavoitteluun erilaisten ihmistyyppien kanssa. Ryhmätöissä oppii parhaimmillaan hahmottamaan ja asettamaan tavoitteita, tekemään päätöksiä, arvioimaan omaa ja muiden työjälkeä, delegoimaan työtehtäviä, ratkaisemaan ongelmia, ohjeistamaan, vakuuttamaan ja esiintymään. Yliopistolla opiskeleminen ja töiden tekeminen on täynnä tiimityöskentelyä, ainakin omasta näkökulmastani. Itse olin tutkijana syöpäryhmässä, joka oli sekä kansainvälinen että loppuvaihettani kohden myös yhä poikkitieteellisempi. Samassa tiimissä hääräsi erilaisia biokemian asiantuntijoita, data-analyysin taitureita ja jopa bioeetikkoja – ja keskustelut näiden ryhmien välillä olivat mitä mielenkiintoisimpia.
Analyyttinen sivustajakatsoja, jämäkkä ohjeistaja, ystävällinen auttaja, yhteenvetojen tekijä, huolellinen tuloksen varmistelija?
Niin, keskustelut. Jälleen yksi hyvin olennainen yliopistossa opittu taito on välittää tietoa eteenpäin selkeästi ja ymmärrettävästi. Nykyisessä työssäni kohtaan ihmisiä maallikoista laboratoriohiiriin, ei-niin-pölyttyneisiin professoreihin ja potilastyötäkin tekeviin lääkäreihin. Tällöin on olennaista hahmottaa kenen kanssa puhuu ja millaista kieltä tulisi missäkin tilanteessa käyttää. Olen joskus selittänyt äidilleni, hyvälle leipurille, ihmisen genomin tutkimusta vertaamalla DNA:ta pullataikinan reseptiin. Tätä analogiaa olisi ollut hauskaa viedä pidemmällekin, mutta toistaiseksi äitini on tyytynyt toteamaan minun puhuessani DNA:sta, että “niin, se pullaresepti”. Vaikka asiantuntijuuttaan ei yleensä tarvitse esittää kokkiohjelmana, taito tiedon välittämiseen on aivan olennainen.
En osannut vastata kummipoikani murheisiin mitenkään kaiken kattavasti. Sanoin vain, ettei ole kiire eikä hätää, mieltään ehtii muuttaa moneen kertaan, ja vaikka puutöiden arvosana jännittäisi, pelkästään se ei estä sinua olemasta mitä tahdotkaan tulevaisuudessa. Arvosanat eivät ole kaikki kaikessa.
Tiedätkö sinä missä olet hyvä, vaikka siitä et arvosanaa ole saanutkaan?
Hei ihan mahtavaa että olet ymmärtänyt puhua sillä kielellä, jota kuulijakin puhuu. Sinun kanssasi varmasti keskustellaan mielellään.
Hei Anna-Maria! Kiitoksia paljon kommentistasi, siitä tuli hyvä mieli. Ainakin itse toivon keskustelun kanssani olevan mukavaa, tähän tunteeseen tuudittaudun!