Hanna-Ilona Härmävaara
Hanna-Ilona Härmävaara

Yliopistolainen kiitoksella elää?

| | | | | Ei kommentteja

Akateemisen uran voi monella tapaa mieltää kutsumusammatiksi. Työ on parhaimmillaan vapaata, inspiroivaa ja kansainvälistä. Työkaverit ovat stereotyyppisesti älykkäitä, omituisella tavallaan charmantteja, ja keskustelut heidän kanssaan monella tapaa stimuloivia. Omaan kiinnostuksenkohteeseen uppoutuminen työajalla on tietynlaista luksusta ja parhaimmillaan todella palkitsevaa. Onko se jopa niin palkitsevaa, että siitä ei aineellista palkkiota juuri tarvitse maksaa?

Ei, niin palkitsevaa se ei ole. Työ on vaativaa sekä älyllisesti että olosuhteiltaan. Ellei taidealoja lasketa, en tiedä kovin monta muuta alaa, jossa epävarmuus, alhaiset palkat, pätkätöiden ketjuuntuminen ja jatkuva rahankaivelu erinäisistä kivenkoloista olisi täysin itsestäänselvyytenä pidetty asioiden tola. Moni saa ensimmäisen vakituisen työsuhteensa pitkälti yli 40-vuotiaana, jos silloinkaan. Siihen mennessä on tehty väitöskirja, hankittu dosentuuri, opetettu eripituisia jaksoja, pätevöidytty ulkomailla, hoidettu hallintotöitä, käyty yliopiston ulkopuolella keräämässä kokemusta teollisuuden palveluksesta ja raavittu raha kasaan erilaisista pikkuprojekteista.

Monesti mietin, miten yliopistolaiset onnistuvat suunnittelemaan elämäänsä ensi kuussa loppuvaa apurahakautta pidemmälle. Miten he esimerkiksi perustavat perheen? Tapahtuuko se valitsemalla kumppani vehreämmiltä työniityiltä? Kumppanimarkkinoilla yliopistolaisuus ei tosin välttämättä ole valttia. Eksyin hiljan lukemaan Vauva-lehden keskusteluketjua, joka oli otsikoitu ”Mies yliopistolla töissä ja palkka alle 4000/kk BRUTTONA”. Aloittajan pohtiessa Vauva-palstan tyylille uskollisena, ”onko tämä normaalia”, päässäni alkoivat soida Kalevauvan banjoriffit ja ajattelin, että bändiltä voisi tilata ketjusta hittibiisin yliopistolaisten pikkujouluihin. Olettaen siis, että yliopistolaisten pikkujouluihin budjetoitaisiin rahaa, jolla tilata ulkopuolinen viihdyttäjä.

Palkasta puhuminen on suomalaisessa yhteiskunnassa tabu, mutta kahdeksanvuotisen yliopistourani aikana olen tullut siihen tulokseen, että rahasta on pakko puhua. Muuten ei koskaan osaa pyytää parempaa palkkaa tai kyseenalaistaa vallitsevaa systeemiä. Mielestäni on myös tärkeä tietää, millaiset taloudelliset perspektiivit odottavat yliopistouran valitsevia. Itse en sitä yliopistouralle ajautuessani tiennyt.

Suurimman osan yliopistourastani olen saanut 21 000 euroa vuodessa apurahoina, tai hieman korkeampaa palkkaa työsuhteisena tohtorikoulutettavana. Apurahatulo on pääasiassa verotonta, mutta eläke- ja sairasvakuutusmaksuihin uppoaa tuosta summasta kolmisen tonnia vuodessa, eikä työterveyshuoltoa ole. Apurahalla ollessani minulle on lisäksi maksettu parin vuotuisen kurssin opettamisesta muutama tonni. Väitöskirjatutkijana alhainen palkka on ollut jokseenkin hyväksyttävää, koska olen samalla panostanut omaan tulevaisuuteeni. Vaikkakaan en tiedä, miten paljon humanistisen alan tohtorin tutkinto parantaa palkkanäkymiäni.

Suurempi yllätys oli ensimmäisestä, määräaikaisesta mutta täyspäiväisestä yliopisto-opettajan pestistäni tarjottu palkka. Palkkaa tarjottiin ensin haarukasta, jonka maksimi oli bruttona piirun verran päälle 3000 ja minimi 2500 euroa. Maksimikin olisi ollut vähemmän kuin mitä olisin saanut yläkoulun opettajana. Tällä hetkellä tienaan Suomen kielen ja kulttuurin ulkomaanlehtorina bruttona vähän alle 4000 euroa kuukaudessa. Ei kuulostaisi kovin huonolta diililtä asua ulkomailla ja työskennellä kilpaillussa pestissäni suomalaisen koulutuksen airuena, ellei tietäisi, että vuokrani huoneesta Seattlessa, yhdessä USA:n kalleimmista kaupungeista, on 1500 dollaria kuukaudessa.

Palkka on paitsi konkreettinen elämänlaatuun vaikuttava asia myös keskeinen keino viestiä työn arvostuksesta. Arvostammeko työtä, jota tehdään tiedon lisäämiseksi, yhteiskunnan ja ihmisen ymmärtämiseksi ja uusien sukupolvien kouluttamiseksi? Saako ”kutsumustyöllä” tienata, ja mitä on kutsumustyö? Ovatko lääkärit kutsumustyössä? Entä konsultit? Tapahtuvatko innovaatiot apurahahakemuksia kirjoittamalla ja onko sillä hintaa, että älylliseen eliittiin kuuluva innovaattori huolehtii jatkuvasti toimeentulostaan, katkeroituu pienestä palkastaan tai hylkää tieteen leveämmän tai säännöllisemmän leivän houkuttelemana? Minulla on moneen esittämistäni kysymyksistä vastaus, mutta jos avaan suuni, tulkitaanko minut kiittämättömäksi yhteiskunnan loiseksi ja kaiken maailman turhan tiedon generaattoriksi?

Jaa kirjoitus somessa

Samankaltaiset julkaisut

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Facebook326
Instagram25
RSS

Aihepilvi

Arkistot