Kuukausi sitten kirjoitin omasta kirjoittajahistoriastani. Tänään jatkan samalla teemalla ja tarkastelen itseäni tieteellisenä kirjoittajana.

Aikaisemmin piirsin siis yhtäläisyysmerkit kirjoitustaidon ja oikeinkirjoituksen välille. Lisäksi ajattelin, että jos haluaa kirjoittaa todella taitavasti, on oltava kyky luovaan kirjoittamiseen. Näillä eväillä akateemisessa maailmassa vastaan tulevat kirjoitustehtävät eivät luonnistu, vaan tarvitaan laajempi käsitys kirjoittamisesta.

Tieteellisen tekstin tuottamiseksi on ymmärrettävä, että teksti on aina osa jotain sosiaalista kokonaisuutta, piiriä. Esimerkiksi kaikki maailman aerosolitutkijat muodostavat yhden piirin. Jokaisella piirillä on omat konventionsa, aikojen saatossa muovautuneet hiljaiset sopimukset, joiden mukaan jokaisen odotetaan kirjoittavan. Esimerkiksi kaikkien luonnontieteellisten alojen tutkijoiden piirissä on tapana, että tutkimusartikkelien rakenne noudattaa muotoa johdanto, menetelmät, tulokset ja keskustelu/johtopäätökset. Käytännössä olen huomannut, että artikkeleita joissa tätä konventiota rikotaan, on yleensä raskas lukea, vaikka kirjoittajilla olisikin ollut hyvät syyt rakenteen rikkomiselle.

Sosiaalisen ulottuvuuden hahmottamisen lisäksi ainakin luonnontieteellisten artikkelien teksteissä odotetaan äärimmäistä tarkkuutta. Periaate on, että artikkelin lukemalla kuka tahansa pystyy toistamaan tutkimuksen. Äärimmäinen tarkkuus tarkoittaa yleensä pelkistettyjä sanavalintoja. Pelkistetty linja on hyödyksi, kun raportoidaan saatuja tuloksia tai tehdään niistä johtopäätöksiä: mitä selkeämmin asiansa osaa ilmaista sitä parempi.

Olen alkanut hahmottaa tätä sosiaalista ulottuvuutta kirjoittamisessa, mitä enemmän olen lukenut alani tutkismusartikkeleita. Aikaisemmin olen ihmetellyt, mistä vaatimus niin rajattuun ilmaisuun tulee. Kirjoittamisen sosiaalisen ulottuvuuden huomioiminen on helpottanut kirjoittamista valtavasta. Vaikka konventiot tuntuvatkin välillä tukahduttavan tiukoilta, on kirjoittamiseen helpompi ryhtyä, kun tietää tarkalleen mitä on tehtävä.

Suurimmat ongelmani tieteellisessä kirjoittamisessa liittyvät omien ajatusteni selkeään ilmaisemiseen. Vaikka tiedostankin, että argumentit on ilmaistava selkeästi, olen taipuvainen piilottamaan johtopäätöksiäni käyttämällä vähätteleviä sanoja, jotta en väittäisi liian voimakkaasti mitään.Tämä ongelma liittyy varmasti siihen, että en ole mielessäni vielä valmis itsenäinen tutkija. Ongelma ympäripyöreässä kirjoituksessa on, että siitä ei synny tieteellistä dialogia. Dialogi on nimittäin se hiomakivi, jolla tutkimustulokset jalostuvat yleiseksi tiedoksi.

Nuoren tutkijan pelastus on jälleen kerran oma työyhteisö. Kokeneemmat tutkijat antavat yleensä syvälle yksityiskohtiin menevää palautetta tekstistä ja auttavat hiomaan sen sellaiseksi, että se kelpaa tutkimusalan artikkelien kaanoniin. Palautetta on kuitenkin osattava ottaa vastaan. Tästä aion kirjoittaa myöhemmin.