Tämä aihepiiri on jotenkin kutkutellut takaraivossa taannoisesta Elinan postauksesta lähtien. Elina kirjoitti kohtaamistaan ennakkoluuloista fyysikkonaisena. Suurimman osan ”akateemisesta työurastani” olen ollut apurahatutkija ja vasta viimeiset viikot (määräaikaisessa) työsuhteessa, joka pian taas vaihtuu apurahaan. Olen myös kolme ja puolivuotiaan pienen neidin äiti. Omassa tiedeyhteisössäni tämä on täysin normaali yhdistelmä – ehkä niinkin normaali, että olin kovin häkeltynyt kuulleessani, että tilanne ei ole sama edes kaikissa eurooppalaisissa yliopistoissa (edes Suomessa). Aiheeseen liittyy paljon ajatuksia ja ristiriitaisia tunteita, mutta jaan teille tässä muutaman anekdootin vuosien varrelta.

Vierailin reilu vuosi sitten kahden naispuolisen kollegani kanssa – molemmat äitejä: toinen professori, toinen dosentti – muutamissa eurooppalaisissa yliopistoissa ja esittelimme tutkimushankettamme. Jokainen meistä kolmesta vastasi useampaan kertaan varovaisiin (nuorten naisten) kysymyksiin: ”Voit siis olla tutkija ja äiti yhtä aikaa? Miten se on mahdollista?” Näiden kohtaamisten lisäksi olen konferensseissa todella monta kertaa kohdannut kysymyksen: ”Mitä ohjaajasi sanoi, kun kerroit, että olet raskaana? Suuttuiko hän?”

Oma ohjaajani ei todellakaan suuttunut. Hän halasi. Työyhteisöstäni tuli joukko työkavereita katsomaan vauvaa syntymän jälkeen. Lapseni ollessa kahden kuukauden ikäinen myös hän sai kutsun osallistua uuden professorin järjestämiin juhliin professuurin kunniaksi. Olen saanut kasvaa vahvojen naisten ympäröimänä: naisten, joilla eri ikäiset lapset ovat olleet osana elämää läpi tutkijavaiheiden ja akateemisen urakehityksen.

Tasapuolisuuden nimissä on todettava, että miespuoliset kollegat ovat olleet aivan yhtälailla tukena sekä jakaneet omia kokemuksiaan vanhemmuudesta ja akateemisuudesta. Vuosien jälkeen tapasin erään ulkomaalaisen kollegan ja kysyi myös ohimennen ”Oletko nykyään naimisissa? Onko sinulla lapsia?” Vastasin: ”kyllä ja kyllä”. Hän totesi naurahtaen: ”Well, that’s bad”. Näin kontekstistaan irrotettuna lauseet kuulostavat pahalta. Kyseessä kuitenkin oli neljän lapsen isä, jonka akateeminen ura on haastanut koko perhettä. Tämä lienee vielä vähemmän julkituotu aihe yleisestikin ottaen: voiko, pitääkö tai saako vanhemmuus vaikuttaa akateemisen isän työntekoon?

Kirjassa Tutkimusmatkoja äitiyteen esitetään artikkeleiden kautta erilaisia kokemuksia siitä, miten tutkijuus ja äitiys joko sopivat yhteen tai toisaalle eivät. Voin yhtyä kirjan artikkeleiden kokemuksiin siitä, miten joustava tutkimustyö on ollut helpotukseksi pikkulapsiajan keskellä. Itselleni myös tutkimus oli jonkinlainen voimavara äitiysloman ja hoitovapaan aikana: vauva kantoliinassa nukkuen oli itselle kuin hyppy toiseen todellisuuteen, kun sai kirjoittaa ja työstää artikkelikorjauksia eteenpäin. Jälkikäteen katsottuna täytyy kyllä myöntää, että myös aika on kullannut muistoja. 

Toisaalta myös ikävä ja kaipaus konferenssimatkalla ovat välillä olleet riistäviä. Kotipuolessa puolison ja isovanhempien avustuksella on pärjätty upeasti. Mutta. Mitä vastata kolmevuotiaalle, joka itkee puhelimeen ”oletko sinä hylännyt minut?” tai joka topakkaan tapaansa kuvapuhelussa haastaa ”Näytä se sun pomo! Mä haluan nähdä, kuka käskee sun olla siellä!” Olen oppinut sen, että valikoin konferenssini melko tarkasti – menen tilaisuuksiin, joista tiedän, että palaute on syvällistä ja työni etenee varmasti. En jää enää ylimääräiseksi yöksi ”johonkin kaupunkiin, jossa en aikaisemmin ole vielä käynyt” kuten ennen oli tapana. Sama pätee oikeastaan työaikaan muutenkin. Olen tarkka siitä, miten aikani käytän, koska en halua saada neidiltä palautetta ”keskity muhun, älä ajattele!”

Keskeneräisyyden kestäminen lienee yksi tutkijuuden ja vanhemmuuden keskeisimpiä tuntemuksia. Itse kuitenkin koen, että vanhemmuus ja tutkimus yhdistyvät siinä missä mikä tahansa muukin työ. Toinen luontainen vaihtoehto työuralle minulle teologina olisi seurakunnassa – tuossa työssä olisi aivan yhtälailla työajatontyö, leiri- ja työviikonloput ja leiriviikot. Aivan yhtä haastavaa, luultavasti vielä haastavampaa, olisi järkkäillä työaikoja muissa töissä.

Toki huumoria ja hauskuutta tutkimus tuo perheen elämään, kun lapsi leikkii todeksi sitä, mitä ympärillään näkee.
Huoneesta kuuluu tasainen, epämääräinen pauke. Vimmatusti neiti naputtelee omaa pöytäänsä.
”Mä vaan äkkiä kiljotan tän altikkelin loppuun, syödään sitten”. Kädenkäänteessä kauppaleikin myyntituotteet ovatkin yhtäkkiä ”altikkeleita”, jotka ”maksavat yhden HOPSin”. Väkisinkin miettii, että mihinkähän elämän todellisuuteen tätä pientä tässä kasvattaa! Toinen todellisuus, jota kiinteästi elämme on ”laitetaan äiti ne raitamekot päälle” kuten myös kuva paljastaa :D