Osa 1 luettavissa täällä.

Yliopistopedagogiikan kurssi on jo loppusuoralla ja enää on jäljellä yksi kontaktiopetuskerta sekä loppuraportin kirjoittaminen. Kahden viime viikon aikana tein kurssiin kuuluvat opiskelijahaastattelut ja keskustelimme haastatteluista tekemistämme havainnoista vertaisryhmämme kesken.

Kuten Viikko yliopistossa -kirjoituksessa kerroin, sain havainnoimani kurssin luennolla saman tien kuusi ilmoittautumista haastatteluun (haastateltavien minimimäärä tehtävässä oli kolme). Lopulta haastattelin yhteensä viittä opiskelijaa. Äänitin ja tein karkean litteroinnin kaikista haastatteluista, mutta monet mielenkiintoisimmat puheet jäivät valitettavasti tallentumatta nauhalle. Varsinaisen haastattelun jälkeen jäin nimittäin vielä juttelemaan opiskelijoiden kanssa muutoin ja käväisin myös laskaritilaisuudessa höpisemässä muutaman opiskelijan kanssa.

Näissä epävirallisemmissa puheissa kiinnitin huomiota useamman opiskelijan puheissa esiin nousseeseen epävarmuuteen omaa alavalintaa ja pärjäämistä kohtaan. Keskustellessamme vertaisryhmätapaamisessa havainnoistamme huomasimme, että negatiiviset kokemukset ja tunteet korostuivat enemmän opiskelijoilla niillä aloilla, joiden koulutus on generalistinen (kuten fysiikka). Varsinaisesta tieteellisesti merkityksellisestä havainnosta ei tietenkään voida puhua, kun vertailussa oli ainoastaan neljän tieteenalan otos epävirallisessa haastattelututkimuksessa. Pidän kuitenkin mahdollisena, että ammattiin valmistavien alojen opiskelijoilla käsitykset tulevasta ovat keskimäärin valoisampia ja luottavaisempia.

Assaroidessani olen huomannut, kuinka jotkut erinomaiset opiskelijat, jotka kyseisellä kurssilla eivät ehkä pärjääkään ihan niin hyvin kuin ovat odottaneet, jättäytyvät kurssilta pois. Nämä opiskelijat yrittävät samaa kurssia seuraavana vuonna uudestaan tai putoavat kokonaan pois opinnoista. Alan vaihtaminen on matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa melko yleistä.

Itseäni surettaa se, kuinka paljon potentiaalia nämä tieteenalat menettävät tällaisten tapausten myötä – aivan turhaan. Asia surettaa toki myös opiskelijoiden itsensä puolesta: he tulevat usein yliopistolle suurin odotuksin, mutta joutuvat pettymään.

Tietenkään kaikista aloittavista opiskelijoista ei voi tulla tohtoreita, yliopistonlehtoreita tai professoreita, mutta tapahtuuko karsiutuminen oikeassa vaiheessa, jos ihmiset putoavat opinnoista pois ennen kandin tutkinnon valmistumista? Kuinka opiskelijoita voisi tukea paremmin, jotta opinnot eivät alkaisi tuntua ylitsepääsemättömän vaikeilta, odotukset itseä kohtaan kohtuuttomilta tai tulevaisuus näköalattomalta? Ensimmäiseen kysymykseen vastaus on todennäköisesti useimpien mielestä ei, koska suomalaisessa työelämässä vaaditaan akateemisesti koulutetuilta yleensä vähintään maisterin tutkintoa. Jälkimmäinen kysymys onkin sitten hankalampi ja asiaan pitäisi paneutua koko yliopistoyhteisön voimin.

Viimeisimmässä Yliopisto-lehdestä löytyy muuten Helsingin yliopiston vararehtori Sari Lindblomin pääkirjoitus opiskelijoiden syrjäytymisestä yliopistoyhteisössä.