Tiedättehän ne ihmiset, jotka elokuvissa ovat viimeisiä selviytyjiä, joihin hirvittävä maailmanlaajuisena jylläävä zombievirus ei vielä ole tarttunut? Niin, totta kai tiedätte, niistä henkilöistähän ne elokuvat yleensä kertovat. Mutta entä aivan ensimmäiset tartunnan saajat, keitä he oikein ovat? Arvatenkin epäonnisia tutkijoita, mutta vielä tarkemmin? En tiedä teistä, mutta minä luulen, että he ovat hermostotutkijoita.

Itse tiesin haluavani aivoja ensimmäisen kerran lukion alkupäässä. Minua kiinnosti sekä psykologia että biologia ja etenkin keskushermoston toiminta kaikessa monimuotoisuudessaan. Graduni laboratorio-osuudessa erilaistin ihmisen kantasoluja hermoston soluiksi, joita kasvattelin lopulta soluviljelmässä silikoninappulan sisällä. Työssäni pyrin saamaan hermosolut kasvattamaan ulokkeitaan silikonissa oleviin kapeisiin kanaviin ja kahden solutyypin yhteisviljelmän toimimaan riittävän hyvin, jotta myöhemmin se mahdollistaisi esimerkiksi sen tarkastelun, mitä solut oikeastaan viljelmässä puuhaavat.

Katsos, tässä on silikoninappula, jonka sisällä viljelin ihmisen soluja. Toimisi varmasti myös paidan nappina.

Siltä varalta, että ette tiedä seuraavaa: Hermoston voi ajatella jakautuvan keskus- ja ääreishermostoon. Keskushermosto työstää höpsiljoonaa prosessia yhtä aikaa, minkä seurauksena ääreishermosto avustaa omistajaansa vaikkapa heiluttelemaan käsiään. Nämä osat pyörittelevät useita erilaisia tehtäviä, joten voi arvatakin, ettei niiden koostumuskaan ole täysin samanlainen. Molemmista löytyy neuroneita eli hermosoluja, jotka ampuvat sähkökemiallisia viestejä jatkuvasti toisilleen ja muille soluille. Mukana häärää valtavasti myös gliasoluja eli hermotukisoluja, jotka nimensä mukaisesti auttavat hermosoluja työssään ja joita on määrällisesti paljon enemmän kuin itse hermosoluja.

Fluoresenssimikroskooppikuva hermosoluja ja hermotukisolujen esiasteita (valkoiset nuolet) sisältävästä viljelmästä. Värikästä kuin Legolandiassa.

Kuten mitkä tahansa elimistön solut, myös hermoston solut voivat mennä toiminnassaan sekaisin mutaatioiden seurauksena. Tämä voi johtaa hallitsemattomaan kasvuun ja solujen matkailuun alueille, joissa niiden ei kuuluisi olla. Jos tällainen kasvain saa alkunsa aiemmin mainituista gliasoluista, sitä voidaan kutsua glioomaksi, joka on yleisin aivosyövän tyyppi. Gliooma-diagnoosin saaneelle potilaalle on mahdollista antaa erilaisia hoitoja riippuen kasvaimen laadusta, mutta esimerkiksi geneettisen profiloinnin käyttäminen tulevaisuudessa mahdollistaa yhä räätälöidympää hoitoa. Tästä aiheesta voin kertoa lisää myöhemmin, koska myös perimän tutkimukseen liittyvät asiat saavat minut hykertelemään innostuksesta.

Vaikka en parhaillaan itse puuhastelekaan aivojen parissa laboratoriossa, olen ylläpitänyt kiinnostustani liittymällä Suomen Aivokasvaintutkimusyhdistykseen (englanniksi Finnish Brain Tumor Research Association, FiBTRA) ja touhuamalla sen hallituksessa toisena tiedottajana ja sosiaalisen median vastuuhenkilönä. Yhdistys järjestää vuosittain tiedesymposiumin, joka kerää alan asiantuntijat yhteen. Tänä vuonna kyseinen symposium järjestetään aina ärsyttävän aurinkoisessa Turussa 26.-27.10 ja ohjelma keskittyy vahvasti glioomien diagnosointiin ja hoitoon. Aiheina on muun muassa toisen sukupolven sekvensointimenetelmien käyttäminen glioomien löytämisessä ja kohdennetut hoidot kliinisissä glioomakokeissa. Rekisteröityminen on enää tämän viikon sunnuntaihin 17.9 saakka auki, mutta kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä fibtra.info@gmail.com -osoitteeseen tuonkin ajankohdan jälkeen.

Aurinkoinen on turkulaisten symposium-mainoskin.

Joten jos sinäkin, hyvä lukija, haluaisit kuulua siihen hienoon joukkoon, joka vaeltaa pitkin tutkimuslaitosten, sairaaloiden, yliopistojen tai vaikkapa sopivien yritysten käytäviä innostuksesta vetelin jaloin ja öristen “BRAINSSS”, suosittelen aloittamaan vaikkapa tämän yhdistyksen toimintaan tutustumisesta. Mahdollisen zombietartunnan sattuessa lupaan, että yritän auttaa sinua. Elleivät aivosi houkuta enemmän.