Tervehdys! On kai jo aika, että tämä mainio blogi saa humanistinäkökulman. Olen väitöskirjaani viimeistelevä kielitieteilijä ja Seattlessa sijaitsevan University of Washingtonin tuore Suomen kielen ja kulttuurin vieraileva lehtori. Väitöskirjaani teen suomalaisten ja virolaisten välisestä monikielisestä vuorovaikutuksesta ja yhteisen ymmärryksen rakentamisesta siinä. Mitä todennäköisimmin tulen tässä blogissa pakisemaan kielestä, vuorovaikutuksesta, opettamisesta ja amerikkalaisen yliopistomaailman koukeroista.

Yliopistouralle päädyin aika lailla sattumalta. Tulin Helsinkiin opiskelemaan äidinkielen ja kirjallisuuden aineenopettajaksi, ja 18-vuotiaan käsityskyvylläni ajattelin yliopiston tehtävänä olevan lähinnä akateemiseen ammattiin valmistamisen. Tutkijat olivat mielikuvissani omituisia hiippareita, ja edelleen muistan elävästi fuksisyksyn keskustelut siitä, miten minä ja opiskelukaverini olisimme aivan liian sosiaalisia tutkijankammioon pölyttymään. Myöhemmin olen saanut huomata, että toimiva työyhteisö ja kontaktit tutkijoihin ympäri maailman tekevät tutkimisesta kaikkea muuta kuin epäsosiaalista – vaikka humanisti toki jää tutkimuksensa kanssa paljon helpommin yksin kuin esimerkiksi tutkimusryhmässä työskentelevä luonnontieteilijä. Siitä kirjoitan varmasti myöhemmin lisää.

Ja niin, se sattuma, tai oikeastaan sattumien summa. Valmistuin kyllä suunnitellusti äidinkielen opettajaksi, ja opettaminen on työ, josta myös yliopistoympäristössä eniten nautin. Valmistumiseni aikoihin satuin kuitenkin olemaan kotilaitoksellani töissä, tutkimusavustajana vanhojen murrenäytteiden digitointiprojektissa, jonka vetäjän viattomaksi kannustukseksi tarkoittama heitto ”kai säkin väitöskirjan teet” idätti ajatuksen mieleeni. En ollut koskaan edes ajatellut moista, mutta lausahdus sai kai kunnianhimoni liikkeelle. Kunnianhimo ja tarve suorittaa ovat varmasti yksi syy päätyä akateemiselle uralle, mikä ansaitsisi oman postauksensa sekin.

Pelkällä kunnianhimolla ei väitöskirjaa kuitenkaan tehdä, vaan mukana pitää olla myös intohimoa. Oman intohimoni herätti pitkäaikainen kiinnostukseni viron kieleen ja oman elämänpiirini havainto siitä, että joissain tilanteissa ja porukoissa virolaiset ja suomalaiset voivat hyödyntää kielten samankaltaisuutta keskustellakseen siten, että kukin voi puhua omaa äidinkieltään. En kuitenkaan osannut tarttua aiheeseen ennen kuin sattumalta eräässä suomen ja viron tutkimukseen keskittyvässä seminaarissa sain ilmiölle nimen: reseptiivinen monikielisyys. Samalla ymmärsin, että asia kiinnostaa muitakin, joten päätin lähteä mukaan leikkiin.

Ensimmäisen kipinän tutkimuksen tekoon sain kuitenkin jo graduseminaaristani. En niinkään itse työskentelystä tai jälkeenpäin ajateltuna tylsästä ja vanhanaikaisesta gradunaiheestani, vaan seminaariamme ohjanneen professorin lempilausahduksesta, joka kuului: ”Mikään inhimillinen ei ole humanistille vierasta.” Me seminaarilaiset hymyilimme tokaisulle ensin vähän vinosti, mutta seminaarin aikana opin ymmärtämään, että siihen oikeastaan kätkeytyy humanistisen tutkimuksen arvo. Humanistisen tieteen traditioon kietoutuu ihmiskunnan korkein ymmärrys itsestään ja omasta toiminnastaan. Sen päälle rakentuu sivistys, ja sen avulla voi rakentaa dialogia paitsi ihmisten myös menneen, nykyisen ja tulevan välille. Kaikessa ylevyydessään ajatus auttaa jaksamaan myös silloin, kun oma puuhastelu tuntuu juuri niin pieneltä kuin jälkitavun vokaalien pituuden variaation tarkastelu vain voi olla.