Tommi Tenkanen
Tommi Tenkanen

Suomalainen ilmasto

| 1 Kommentti

Suomalaista ilmastoa tavataan parjata kurjaksi, usein aivan syystä. Kylmä, pimeä maa saa ajoittain pohtimaan, mikseivät esi-isät pysytelleet etelämpänä. Tihkusateinen Lontoo ja huoneen nurkassa kylmyyttä hohkaava patteri eivät aina lämmitä sen enempää, mutta yksi asia täällä kuitenkin on toisin.

Viime viikolla olin kiireinen. Tiistaina kävin Thames-joen rannalla sijaitsevassa King’s Collegessa vierailulla, perjantaina osallistuin Royal Astronomical Societyn järjestämään asiantuntijatapaamiseen. Tänään iltapäivällä vierailen Imperial Collegessa. Tällä en halua markkinoida omaa erinomaisuuttani vaan näyttää, millaista on tavallisen tutkijan arki Lontoon kaltaisessa paikassa. Täällä maailmanluokan yliopistojen tiheys on valtava, sillä kaikki nämä kohteet sijaitsevat puolen tunnin metromatkan sisällä sekä toisistaan että omasta Queen Maryn yliopistostani.

Tämä on saanut ymmärtämään, kuinka hämmästyttävää on, että suomalainen tiedeyhteisö pystyy monella alalla kilpailemaan tai jopa toimimaan suunnannäyttäjänä maailman muiden yliopistojen ja tutkimusinstituuttien keskuudessa. Meille niin rakas Suomi on kuitenkin rehellisesti sanottuna pieni, syrjäinen ja ilmastoltaan ankara. Joka torppaan ei synny aivirtasia tai eskovaltaojia, eikä ulkomaisia tulijoita ole montaa. Silti Suomessa on pystytty kapuamaan maailman tieteen huipulle. Ei kaikilla aloilla, mutta hyvin monilla.

Tätä ihmettä pitäisi juhlistaa ja siitä pitäisi olla ylpeä. Sen sijaan marraskuisiin räntäsateisiinkin kyllästyneelle ankeampana näyttäytyy suomalaisen politiikan asenneilmasto, jossa tämä ei ole saavutus ensinkään, vaan joka tarjoaa keppihevosen massiiviisin tiede- ja koulutusleikkauksiin.

Pahalta tuntuu, kun Suomessa hallitus omaa hallinnonalaansa kaatavaa opetusministeriä myöten myllyttää tiedemaailmaa, eikä niinkään siksi, että kritiikki ja leikkaukset osuvat omalle alalle vaan siksi, että realiteetit tuntuvat olevan ministereiltä hukassa. En sano, että Suomen tieteen tulisi tyytyä vähempään kuin maailman kärkeen ja etteikö sitä tulisi tavoitella, mutta samaan aikaan ei voi leikata resursseista.

Brexit-krapulassaan kiemurtelevilla briteillä ei välttämättä ole tällä hetkellä sen helpompaa. Maan tiedeyhteisö pohtii kuumeisesti, millä katoava EU-raha korvataan ja kuinka tutkimuksen nykytaso säilytetään. Mutta maailma on avara – avarampi, kuin Suomessa osataan toisinaan nähdä. Maailma on myös yhä sirpaleisempi ja arvaamattomampi, mistä valitettavan hyvinä esimerkkeinä toimivat niin Brexit-äänestys kuin Yhdysvaltain taannoiset presidentinvaalitkin.

Mikä siis voisi olla parempi hetki todeta, että silti me suomalaiset haluamme, me osaamme ja me tahdomme olla hyviä siinä mitä teemme, ymmärtää maailmaa ja sen eri ilmiöitä; olla yhtymättä kuoroon, jolle tärkeämpää on mielipiteen vahvuus kuin sen sisältö, ja että me tahdomme – me vaadimme saada – tietää, mikä on totta ja mikä ei. Ennustan, ettei vastauksia näihin ole kaivettavissa esiin ainakaan Terrafamen kaivoksesta.

Jaa kirjoitus somessa

1 Comment

  • Harri Waltari on 18.11.2016

    Sama ilmiö oli vastassa Carletonissa. Oman vierailuni aikana kävi kaksi muuta vierasta pitämässä esitelmän. He tulivat Cornellista ja Harvardista autolla. Ihan vastaavasti Saksassa on mahdollista mennä tuosta noin toiseen yliopistoon käymään, Suomessa oman alan (kapeasti katsottuna) yliopistoja ei tyypillisesti ole. Suomi on maantieteellisesti tieteen ulkokehällä, samassa tilanteessa kuin muut Pohjoismaat ja esimerkiksi Israel. Riittävät kansainväliset yhteydet tuovat meille mahdollisuuden olla huippututkimuksessa mukana, mutta se maksaa. Juhani Keinonen totesi jossain laitoskokouksessa, että laitoksen matkakulut ovat lähes 10% budjetista, mutta se on se hinta, jonka kansainvälisyydestä joutuu maksamaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Facebook314
Instagram24
RSS

Aihepilvi

Arkistot