Kurkkua kuivaa. Olen puolitoistatuntisen tilaisuuden ensimmäinen puhuja. Olen valinnut esitysaikana huolella, koska vielä pahempaa olisi odotella vuoroaan ja yrittää keskittyä muiden esityksiin. Kun aloitan esityksen, minulle käy kuten Nipsulle Muumipeikko ja pyrstötähti-elokuvassa: kaikki jännitys menee jalkoihin. Pystyn puhumaan rauhallisella äänellä mutta en liikkumaan paikaltani.

Yllä oleva ote kuvaa tunteitani juuri ennen konferenssienglanti-kurssin loppuesitelmääni. Tapahtuneesta on myös kahden kameran ottama videotallenne, mutta en ole uskaltanut kohtalaisen hyvistä arvioista huolimatta katsoa sitä vielä. Kuvailemani tilanne on se miten minun kehoni reagoi suureen määrään adrenaliinia. Englanniksi tätä esiintymisessä tapahtuvaa jännitystilaa kutsutaan fight-or-flight vasteeksi ja se on tuttu jokaiselle julkisia esiintymisiä pitäneelle. Nykyään meidän ihmisten ei tarvitse enää jatkuvasti pelätä muiden petojen hyökkäyksiä vaan menestyksemme elämässä perustuu sosiaalisiin suhteisiin. Julkiset esiintymiset ovat omiaan vaarantamaan nämä suhteet. Miksi esittää jokin mielipide, joka voi vaaraantaa suosiomme muiden silmissä? Tämän syyn vuoksi kehoissamme laukeaa stressireaktio ennen jokaista esiintymistä ja tämän syyn vuoksi julkinen esiintyminen on monesti ihmisen pahempia pelkoja kuvaavilla listoilla. Omalla kohdallani mielenkiintoista on, että esimerkiksi opettaminen ei laukaise minkäänlaisia jännitysreaktioita, mutta voin olla varma jalkojeni tutisevan jos esitän omia tuloksiani vähänkään virallisemmassa tilaisuudessani.

Kuten tässä TED-animaatiossa todetaan, oikea tapa voittaa esiintymispelko ei ole uskotella että jännittämisen voi lopettaa vaan siihen pitää pyrkiä sopeutumaan. Omalla kohdallani olen huomannut muutaman keinon toimivan. Tärkein näistä keinoista on harjoittelu. Onneksi tieteellisen koulutukseen kuuluu paljon esiintymisen harjoittelua. Harjoitteleminen alkaa jo kandidaattivaiheessa ns. seminaarikurssilla, jossa pidetään monen tutkijanalun ensimmäinen 15 minuutin mittainen esitelmä omasta kandidaatintutkielmastaan. Maisterivaiheessa syventävillä kursseilla pidetään kurssin osasuorituksena pienimuotoisia esitelmiä kurssien aihealueista. Itse suoritin maisterivaiheessa myös kaksi eri seminaarikurssia, joilla pidin yhden 15, ja kaksi 30 minuutin esitelmää gradustani. Jatko-opinnoissani julkinen esiintyminen tulee vielä suuremmaksi osaksi kuukausittaista työtä. Esiintymisiä voi olla tieteellisissä konferensseissa, ja monesti tutkimusryhmillä on omia seminaarisarjojaan, joilla kehotetaan esiintymään. Kaikkien näiden lisäksi omassa ryhmässäni järjestetään epävirallisempia esitelmiä, joissa esitämme toisillemme tutkimustyömme etenemistä. Kaikki nämä auttavat saamaan jatkuvaa kokemusta esiintymispelon hallintaan muista esitysteknisisistä seikoista puhumattakaan. Harjoittelun lisäksi on myös olemassa keinoja huijata kehoaan. Ennen esiintymistä keskityn ainoastaan positiivisiin ajatuksiin. Mietin kuinka esityksen jälkeen kaikki ihailevat tutkimustyötäni ja tulevat kiittämään hienosta esityksistä, vaikka tällaista ei oikeasti tapahtuisikaan. Fyysisistä keinoista olen huomannut haukottelun auttavan. Haukotteleminen on loistava keino saada suuri määrä happea kerralla kehoon ja sitä voi tehostaa helposti ottamalla kädet liioitellusti mukaan, jolloin olosta tulee kokonaisvaltaisesti raukeampi. Samanlaisia pieniä keinoja löytyy paljon internetistä etsimällä, mutta niitä on jokaisen kokeiltava itse. Kaikki keinot eivät toimi jokaiselle.

Tosiasia on, että julkisten esiintymisten hallinta on tärkeä osa hyvää tieteellistä uraa. On loppujen lopuksi aika sama kuinka hyvä on varsinaisessa tutkimustyössä, jos sitä ei osaa kommunikoida muille tutkijoille edes auttavalla tasolla. Julkisen esiintymisen hallitseminen voi puolestaan auttaa etenemään uralla, kuten esimerkiksi Tommi on kirjoittanut useaan kertaan, tai tuottaa merkittävää yhteistyötä muiden tutkimusryhmien kanssa.