Viimeiset kaksi vuotta olen toiminut fysiikan ainejärjestön opintosihteerinä ja ollut sitä kautta aitiopaikalla seuraamassa opetuksen kehittämistä fysiikan laitoksella. Tämän vuoden lopussa jätän opintosihteerin tehtävät taakseni, koska en koe enää edustavani perustutkinto-opiskelijoita ikäni ja opintojeni vaiheen puolesta.

Yliopistolla (opetusta koskevat) muutokset tuntuvat monesti hyvin hitailta tai vähintäänkin tempoilevilta. Järjestetään opetuskokeiluja, jotka pian kokeilun jälkeen unohdetaan. Tehdään kyselyjä, joiden tuloksista ei seuraa pitkäjänteistä toimintaa asioiden parantamiseksi. Edistystä tapahtuu hitaasti ja lähinnä yksittäisten innovatiivisten henkilöiden toimesta.

Mielestäni suurin hidaste opetuksen kehittämisen tiellä on se, että opiskelijoiden ja opetushenkilökunnan välinen sekä opetushenkilökunnan kesken käyty vuoropuhelu on puutteellista. Tästä syystä luennoitsijat eivät oikeastaan tiedä, mitä opiskeljat osaavat, mitä ja miten he oppivat, ja miten heitä kannattaisi opettaa. Opiskelijoilta kerätään kyllä monilla kursseilla palautetta, mutta spontaani ja välitön käytäväkeskustelu, jonka informaatio- ja vaikuttavuusaste ovat usein suurempia kuin kurssipalautteen, puuttuu lähes kokonaan. Opetushenkilökunta ei myöskään ole perillä siitä, mitä muilla kursseilla opetetaan. Vuosien saatossa luennoitsijat vaihtuvat ja kurssit kehittyvät yhä enemmän erilleen toisistaan – ja osa asioista jää kokonaan käsittelemättä.

Kurssien yhtenäistämiseen on olemassa yksinkertainen keino, joka jostain kumman syystä ei kuitenkaan ole laitoksellamme käytössä, nimittäin opetussuunnitelma. Kukaan tuskin kaipaa perus- tai lukio-opetuksen opetussuunnitelmien kaltaista selostusta siitä, kuinka opetuksen tarjoama sivistys ”koostuu arvoista, tiedoista, taidoista, asenteista ja tahdosta, joiden avulla kriittiseen ja itsenäiseen ajatteluun pystyvät yksilöt osaavat toimia vastuullisesti, myötätuntoisesti, yhteisöllisesti ja menestyksekkäästi”, mutta opetussuunnitelma ei saisi myöskään olla sama asia kuin kurssikatalogi! Jossain pitäisi olla määriteltynä, mitä asioita kukin kurssi sisältää ja painottaa, jolloin luennoitsijat voisivat huolehtia siitä, että he opettavat oikeita asioita oikeassa järjestyksessä. Eikä kenenkään edes tarvitsisi keskustella kollegansa kanssa opetuksesta yhtään nykyistä enempää.

Opiskelijoiden ja henkilökunnan välinen vuorovaikutus onkin sitten kinkkisempi ongelma. Luulen, että syynä keskustelun vähäisyydelle on yliopiston tiukka hirarkia. Vaikka tilanne ei luonnontieteellisessä tiedekunnassa olekaan verrattain suuri, haittaa se silti kanssakäymistä hierarkian portaiden välillä. Henkilökunta kyllä keskustelee opiskelijoiden kanssa, mutta tällöin kyseessä ovat usein hallinnon opiskelijaedustajat tai ainejärjestöaktiivit, jotka edustavat vain hyvin pientä opiskeljoiden osajoukkoa.

Omana missionani opintosihteerinä onkin ollut mahdollistaa ja parantaa opiskelijoiden ja henkilökunnan välistä vuoropuhelua. Olen yrittänyt pitää tiukasti kiinni siitä, että opiskelijoiden oleskelutilassa järjestettäisiin säännöllisesti muutaman viikon välein ns. proffakahvit, eli opiskelijoiden ja henkilökuntavieraiden yhteinen kahvitilaisuus. Tilaisuuksien on tarkoitus olla epäformaaleja ja rentoja, ja toivomuksena on, että mahdollisimman moni opiskelija ottaisi osaa keskusteluun. Usein kuitenkin tilaisuudet ovat luonteeltaan sellaisia, että opintosihteeri haastattelee vieraita ja muut opiskelijat lähinnä kuuntelevat.

Toivottavasti myös oman toimikauteni jälkeen proffakahviperinne jatkuisi säännöllisenä ja opiskelijat tottuisivat siihen, että henkilökunnan jäsenet tulevat opiskelijahuoneelle ja keskustelevat heidän kanssaan. Sitä paitsi, opiskelijat selvästi haluavat keskustella henkilökunnan kanssa – ja henkilökunnan jäsenet ovat tilaisuuden tullen innokkaita kertomaan omista opiskeluajoistaan, tutkimuksestaan ja opetuksestaan, ja kuuntelemaan opiskelijoiden ajatuksia ja palautetta.