Syksyllä kirjoitin meneillään olevasta post doc -hakuruljanssista. Mainitsin lähettäneeni hieman yli 80 hakemusta hiukkasfysiikan tutkijatohtorin vakanssia tarjonneisiin ulkomaisiin yliopistoihin ja arvelin saavani 1-2 tarjousta – jos hyvin käy. Ja myönnettävä on, ettei käynyt: en saanut tuolloin yhtäkään tarjousta.

Hiukkaskosmologian alan kovasta kilpailutilanteesta kertoo, etteivät kahden ensimmäisen tutkijavuoden aikana julkaistut kolme tutkimusartikkelia (joista yksi ns. konferenssijulkaisu) olleet riittävä näyttö edes haastatteluun. Tyypillinen saamani hylkäyskirje sisälsi seuraavan kaltaisen muotoilun:

Hyvä hakija, valitettavasti et tullut valituksi hakemaasi paikkaan. Viiteen tarjolla olleeseen paikkaamme saapui lähes 500 hakemusta, joista suurin osa oli erinomaisia. Toivotamme sinulle menestystä jatkossa.

Viittä paikkaa voi siis hakea lähes puolentuhatta huippuunsa koulutettua tutkijaa. Tilanne lienee tieteen kentällä melko äärimmäinen ja kertoo paitsi kilpailun kovuudesta, myös hiukkaskosmologian menestyksestä ja houkuttelevuudesta. Yliopistoilla on rahaa tarjota juuri tämän alan paikkoja ja innokkaita tulijoita riittää. Mutta vastapainoksi kilpailu on raakaa, eivätkä useimmat menesty. Moni nuori tutkija saa vain yhden hakumahdollisuuden, ja pelin henki on tulos tai ulos.

Itse olen onnekas, sillä pääsin hakemaan tutkijatohtorin paikkaa etupainotteisesti vain kahden vuoden jatko-opintojen jälkeen. Kova työ, uudet julkaisut ja sinnikäs hakeminen ovat sittemmin tuottaneet tulosta, sillä olin eilen haastateltavana Lontoossa sijaitsevaan yliopistoon. Tuloksista kuulen luultavasti ensi viikon aikana, ja vaikka vieläkään ei tärppäisi, jatkuu rahoituskauteni nykyisessä työpaikassani Helsingin yliopistossa ainakin kesään 2018. Aikaa hakea on siis vielä, mutta kello tikittää jatkuvasti.

Tutkijoista kertovat jutut kuvaavat yleensä akateemisia menestystarinoita. Vaikka tie menestykseen onkin usein katettu lukuisilla erehdyksillä ja epäonnistumisilla, jää useimman tutkijan lopulliseksi kohtaloksi kirjoittaa viimeinen lukunsa tieteen menestymättömyystarinoiden kirjaan. Tämä on jokaisen aloittelevan tutkijan hyvä tiedostaa käytännössä alasta riippumatta.

Pahinta on, ettei tutkijanura todennäköisesti lopu hiljalleen ja tunnustellen, olisiko mukava tehdä vaihteeksi jotakin muuta. Pikemminkin se loppuu kuin veitsellä leikaten, kun meneillään oleva rahoituskausi päättyy eikä uutta ole tiedossa (eikä tämä taatusti jää hakemisesta kiinni). Ei ole helppoa luopua vuosien vaativien opintojen ja tutkijasta kaiken irti puristavan työuran aikana muodostetusta ammatti-identiteetistä ja osaamisesta, mutta rahoituksen loppuessa ei jää vaihtoehtoja. Niukkuus kun ei ruoki luovuutta, vaan ainoastaan uutta niukkuutta.