Viime viikolla Opa kirjoitti tietämyksestä ja maailmankatsomuksesta, jota ei opita fysiikan luennoilla. Tällä viikolla jatkan aiheesta ja kerron, millaisiksi mielikuvieni fyysikot eivät lopulta paljastuneet.

Fyysikoista – varsinkin teoreetikoista – elää vahvoja mielikuvia. Ammattiryhmillä on usein stereotyyppinsä ja fyysikoilla se koostuu yhdistelmästä synnynnäistä matemaattista lahjakkuutta ja sen mukanaan tuomaa tiettyä toismaailmallisuutta ja poissaolevuutta.

Omissa menneissä mielikuvissani fyysikot olivat joko tavallisia, matematiikasta sekä erilaisista vipstaakeista ja hilavitkuttimista innostuneita ikuisia lukiopoikia ja -tyttöjä, joille soisi aavistuksen lisää sosiaalista tilannetajua, mutta joita voisi luonnehtia enimmäkseen harmittomiksi. Tai sitten he olivat pörrötukkaisia einsteineja tai sekavia tohtori outolempiä, esoteerisiä olentoja, joiden tarkempi luonto karkaa tavalliselta kuolevaiselta tavoittamattomiin kuin kangastus kuumalla aavikolla.

Tämän tunnelmoinnin varjopuoli on, ettei juuri mikään siitä pidä paikkaansa.

Minua on, kenties naiivisti mutta totuudenmukaisesti hämmästyttänyt, kuinka huonosti mikään edellä esitetyistä stereotyypeistä pitää tutkimusmaailmassa edes teoreettisen fysiikan osalta paikkaansa. Väitöskirjaa tehdessäni olen oppinut, että suurin osa alani tutkijoista on paitsi loistavia fyysikoita, myös maailman tapahtumista laajasti kiinnostuneita monitaitureita, joiden ystäväpiiri on laaja ja juhlat vauhdikkaita. Pitkälti hyvin tavallisia ihmisiä, jotka eivät vastaa edellä mainittuja mielikuvia.

Kun tämän tiedostaa, alkaa hämmästyä perinteisen tutkijastereotyypin elinvoimaisuutta. Tutkimus on jo pitkään ollut lähes alasta riippumatta ryhmätyötä, jossa työn oleellisiin vaatimuksiin kuuluu valmius esittää työn tuloksia tai sen aikana mahdollisesti ilmeneviä ongelmakohtia sekä kirjallisesti että suullisesti niin työtovereille, muille tutkijoille, rahoittajille, medialle kuin suurelle yleisöllekin. Luonnollisesti myös opetus ja asiantuntijaluennot ovat kiinteä osa yliopistotutkijoiden työtä.

On vaikea nähdä, että fysiikan tutkimuksen parissa voisi tänä päivänä tehdä koko uransa olematta sosiaalisesti ja ilmaisullisesti kyvykäs. Ilman näitä valmiuksia ei yksinkertaisesti pärjää. Väitän jopa, että tutkimustyössä menestyäkseen tulee olla näiden taitojen osalta keskimääräistä harjaantuneempi ja että niiden merkitys kasvaa tulevaisuudessa. Enää ei riitä olla taitava työnsä pääsisällössä – jos se koskaan onkaan riittänyt.

Jos on epävarma omista kyvyistään, kannattaa muistaa ettei näiden taitojen kanssa synnytä. Ilmaisu- ja ryhmätyötaidot ovat harjoitettavissa siinä missä muutkin taidot, eivätkä työn asettamat vaatimukset ole kohtuuttomia. Mielestäni yliopisto on työ- ja opiskeluympäristönä tässä suhteessa sekä erityisen salliva että kannustava, joten lähtökohdat kasvaa asiantuntevaksi ja ilmaisullisesti kyvykkääksi tutkijaksi ovat kenen tahansa osalta hyvät.

Yksi kysymys on kuitenkin vailla vakuuttavaa selitystä. Hakeutuvatko sosiaalisesti kyvykkäät muita useammin tutkijoiksi, erotteleeko tutkimusmaailmassa väistämättä esiintyvä kilpailu sosiaaliset jyvät syrjäänvetäytyvämmistä akanoista, vai onko koko väite roskaa? Jos tiedätte, kertokaa!