Olli-Pekka Tikkanen
Olli-Pekka Tikkanen

Kuinka paljon tiedämme?

Olli-Pekka Tikkanen 22.4.2016
| | | Ei kommentteja

Tommi kirjoitti viime viikolla, että hänelle uusien ideoiden keksiminen on vahvasti kytköksissä uusimpien tutkimusjulkaisujen seuraamiseen. Puhuimme ohimennen tästä asiasta myös Fysiikan päivillä, jossa tuskailin minun olevan vaikea edes hahmottaa aerosolifysiikan tutkimusalaa kokonaisuutena, saati sitten keksiä originaaleja tutkimusideoita. Aerosolifysiikkaan perehtymistä vaikeuttaa hieman kosmologien ja hiukkasfyysikoiden suosiman arXiv-portaalin puuttuminen, missä tietäisi oman tutkimusalansa viimeisimmän tiedon varmasti löytyvän. Aerosolitutkimuksessa viimeisimmän tiedon saa parhaiten käsiinsä tilaamalla useiden eri tieteellisten julkaisujen sähköpostihälytykset. Ainoa ongelma on, että aloittavan tutkijan on tiedettävä mitkä lehdet ovat juuri hänen tutkimuksen kannaltaan tärkeimmät. Nämä julkaisut löytääkseen kannattaa neuvoa kysyä vanhemmilta tutkijoilta, joilla on enemmän kokemusta eri tieteellisissä lehdissä julkaistavien artikkelien aihepiireistä.

Tekniset ongelmat ovat kuitenkin lopulta varsin mitättömiä ja helposti ratkaistavissa. Todellinen haaste nuorelle tutkijalle on, että ihmiskunta tietää nykyisellään jo aika paljon. Siinä missä aikoinaan mielenkiintoinen kysymys fysiikassa on saattanut olla kuinka nopeasti kappele putoaa, ovat tutkimuskysymykset nykyään huomattavasti yksityiskohtaisempia. Kappaleiden putoamisnopeuteen liittyvien kysymysten jälkeen fysiikka on haarautunut moneen eri tutkimusalaan, kuten alkeishiukkasfysiikkaan, kosmologiaan, materiaalifysiikkaan ja aerosolifysiikkaan. Esimerkiksi pienhiukkastutkimuksessa tutkijayhteisö selvittää nykyään, millä nopeudella muutaman molekyylin kokoiset rypäät hajoavat. Molekyylirypäiden tarkka hajoamisnopeus on kuitenkin vain yksi tutkimuskysymys tuhansien kysymysten joukossa, mihin emme vielä tiedä vastausta. Muilla fysiikan tutkimusaloilla on myös vähintään saman verran ratkaisemattomia kysymyksiä. Jotta nykyisiä tutkimuskysymyksiä on päästy kysymään, on sitä ennen pitänyt ratkaista lukematon määrä näitä edeltäviä kysymyksiä. Uusi tieteellinen tieto rakentuu nimittäin aina vanhan päälle.

Siinä missä jatko-opintoihin kuuluu uuden tutkimustiedon tuottamisen opettelua, kuuluu siihen myös erottamattomasti omaan tieteenalaansa historiaan ja tehtyyn tutkimukseen perehtyminen. Yhden tutkimusalan tietomäärän omaksuminen ei ole kuitenkaan mitenkään helppo tehtävä. Tommi kirjoitti marraskuussa, että väitöksen lähestyessä tohtorikoulutettavan tietomäärä muistuttaa sveitsiläistä reikäjuustoa: kokonaisuus pysyy jotenkin kasassa, mutta sen ympärillä on paljon aukkoja. Pystyn hyvin näkemään, että tämä väittämä tulee pitämään paikkansa myös minun kohdallani. Kun muutama vuosi sitten kirjoitin kandidaatintutkielmaani, en vielä hahmottanut oman alani laajuutta. Tutkielmaa tehdessäni minulla oli varsin yksinkertaistettu kuva tutkimuksen nykytilasta: olin lukenut noin kymmenkunta lähinnä ohjaajani tutkimuksen kannalta tärkeintä tieteellistä julkaisua, ja kuvittelin hahmottavani koko ilmakehätutkimuksen kentän. Gradua kirjoittaessani luin huomattavasti enemmän ja aloin hahmottaa tutkimusalani kokoluokkaa. Tässä vaiheessa en enää uskaltanut sanoa ymmärtäväni syvällisesti koko ilmakehätutkimusta. Todellinen tajuamisen hetki koitti tänä talvena, kun perehdyin todennäköisesti ensimmäisen oman tieteellisen julkaisuani koskeviin aikaisempiin tutkimuksiin. Jo viimeisen kymmenen vuoden aikana on julkaistu useita kymmeniä tutkimuksia, jotka jollain tavalla koskettavat omia tutkimuskysymyksiäni yhdessä tieteellisessä artikkelissa! Alatteko ymmärtää, mitä haen takaa kun puhun, että ihmiskunta tietää nykyisellään jo aika paljon?

Kuinka paljon tämän tiedon omaksuminen sitten kestää? Oletan, että tohtoriopintojeni loppupuolella pystyn sanomaan että asioissa, joita olen tutkinut, olen tämän hyvin kapean alan asiantuntija. Tässä vaiheessa olen työskennellyt alalla seitsemän vuotta. Tasaisen vauhdin periaatteella arvioin, että oman tutkimusalansa täydellinen tunteminen kestää väitöksestä vielä ainakin kymmenen vuotta lisää. Koko tämän pohdinnan sisäistäminen opettaa nuorta tutkijaa kunnioittamaan vanhempia tutkijoita, jotka tietävät alasta enemmän, ja olemaan nöyrä työtänsä kohtaan, sillä hyväksi tutkijaksi ei todellakaan kasveta yhdessä yössä. Ei edes tuhannessa yössä.

Jaa kirjoitus somessa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Aihepilvi

Arkistot