Tommi Tenkanen
Tommi Tenkanen

Tulisinko takaisin?

| | Ei kommentteja

Tasavallan presidentti vahvisti viime viikolla eduskunnan säätämät lait, joilla yliopistojen rahoituksesta leikataan muutaman seuraavan vuoden aikana useita satoja miljoonia euroja. Leikkaukset ovat kiihdyttäneet keskustelua siitä, pakenevatko suomalaiset tutkijat ulkomaille joko vapaaehtoisesti tai erityisesti nuorten tutkijoiden kohdalla sen pakottamina, ettei Suomessa enää riitä mahdollisuuksia tutkijan ammatin harjoittamiseen.

Tutkijoiden runsas liikkuvuus on aina kuulunut tieteen harjoittamiseen. Fysiikan alalla väitelleen tutkijan oletetaankin lähtevän ulkomaille niin sanotuksi post doc -tutkijaksi vähintään muutaman vuoden ajaksi, eikä ilman tämän suomaa kansainvälistä kokemusta voi käytännössä olettaa saavansa pysyvää tai edes määräaikaista tutkijanpaikkaa Suomesta. Tämä on mielestäni perusteltua, mutta oleellisempi kysymys kuuluukin kuinka houkuttelevalta paluu Suomeen kuulostaa.

Vastaus on: ei kovinkaan.

En halua arvostella omaa työpaikkaani Helsingin yliopiston Fysiikan laitosta, jossa kaikki on mielestäni ainakin vielä tällä hetkellä oikein hyvin. Tutkijat ovat huipputasoa ja työilmapiiri kannustava. Ongelma on Suomen laajemmassa asenneilmapiirissä, jossa hallitus on hetkessä tuntunut muuttavan Suomen sivistyksen ja koulutuksen mallimaasta suorastaan koulutus- tai ainakin sivistysvihamieliseksi yhteiskunnaksi annetuista vaalilupauksista huolimatta. Tämä ilmapiiri konkretisoituu mittavissa koulutusleikkauksissa, jotka eivät jätä yliopistoja entiselleen.

Valtaosa tutkijoista tuntuu olevan haluttomia puuttumaan asenteiden kehitykseen. Tämä on ymmärrettävää, sillä kukapa haluaa keskittyä muuhun kuin omaan tutkimus- ja opetustyöhön, jos maailma on kielitaitoiselle ja alallaan osaamisensa näyttäneelle tutkijalle mahdollisuuksia täynnä? Vaikka kuinka viehättyisi kansallisromanttisesta eetoksesta auttaa Suomea vaikealla hetkellä, puolustaa tätä epäisänmaalliseksi syytettävissä olevaa käytöstä se fakta, ettei tieteellä ole kotimaata.

Toisaalta kysymys on sama vanha: jos tutkijat eivät itse puolusta arvojaan, ketkä sen sitten tekevät? Laajoja ulostuloja on ollutkin, hyvinä esimerkkeinä vuoden tieteentekijä Mari K. Niemen blogitekstit, lähes 80 tunnetun tutkijan allekirjoittama Marraskuun manifesti ja viimeisimpänä Helsingin yliopiston kanslerin Thomas Wilhelmssonin teksti Helsingin Sanomissa. Yliopistomaailman arvoja ja sivistystä puolustavaa työtä tehdään jatkuvasti myös eri liitoissa, yhdistyksissä ja yliopistojen sisäisissä työryhmissä.

Itse olen pyrkinyt kantamaan oman korteni kekoon toimimalla mm. Helsingin yliopiston jatko-opiskelijat ry:n puheenjohtajana ja Helsingin yliopiston mittavan Iso pyörä -koulutusuudistuksen projektiryhmän jäsenenä. Näen myös tämän blogin osana työtä, jota yliopistolaisten täytyy jatkuvasti tehdä oikeuttaakseen asemansa yhteiskunnan tukemina vapaan tieteen harjoittajina. Tahtoisin olla toiveikas, mutta myönnettävä kuitenkin on, että toisinaan tulevaisuus suomalaisessa yliopistomaailmassa näyttäytyy masentavan ankeana ja kovakin työ sen puolesta hiekkaan valuvalta. En tiedä, tulisinko täältä lähdettyäni enää takaisin.

Kolikon toinen puoli tietysti on, että juuri tämän tekstin kaltaisilla kirjoituksilla tutkijat ovat itse osaltaan murentamassa toiveikasta asenneilmapiiriä. Totuutta rahoitusleikkausten kipeästä osumisesta ja niiden järisyttävistä vaikutuksista suomalaiseen korkeakoulutukseen ei kuitenkaan tule vaientaa. Tästä kun ei pelkällä tsemppihengellä ja hyvällä pöhinällä selvitä.

Suuria tekoja tässä tilanteessa ovat silti ne, jotka edelleen valavat uskoa ja luottamusta yliopistomaailmaan. Tiedon valtameri on aina laaja, sen syvyys mykistävä ja aallot korkeita, ja se huuhtoo ihmismielen rantamaisemaa vielä silloinkin, kun niin nykyiset lainsäätäjät kuin tieteentekijätkin on pantu maan poveen makaamaan.

Jaa kirjoitus somessa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Facebook326
Instagram25
RSS

Aihepilvi

Arkistot