Facebookissa perustettiin tällä viikolla ”Siksi yliopisto”-niminen ryhmä, jossa kerrotaan mitä arvokasta meiltä puuttuisi ilman suomalaisia yliopistoja. Tämä on blogimme viimeinen kirjoitus tänä vuonna, joten ajattelin lopettaa ensimmäisen puolivuotisemme antamalla oman vastaukseni kysymykseen, miksi yliopisto.

Siksi yliopisto -yhteisön jakamat kuvat liittyvät paljolti innovaatioihin tai yhteiskunnallisiin parannuksiin, jotka on luotu yliopistossa. Minulle nämä ovat hyvän tutkimuksen sivutuotteita. Innovaatioita tulee, jos on tullakseen – niitä ei voi pakottaa. Aloitin yliopisto-opinnot kuusi ja puoli vuotta sitten, sillä ajattelin tieteen ja varsinkin luonnnontieteiden olevan meidän aikamme uusi manner, jonne tehdään suuria valloitusretkiä. Ensimmäisestä päivästä yliopistolla on jäänyt mieleen aamu, kun kävelin Kumpulan kampuksen mäkeä ylös. Tunne oli humalluttava. Vihdoin minäkin saisin lähteä tutkimusmatkalle tiedon valtamereen. Mikä tahansa on mahdollista, ajattelin.

Vuodet yliopistolla opettivat, että tutkimuslöydöt eivät tule helpolla. Itse asiassa on äärettömän paljon todennäköisempää, että tutkija ei tule uransa aikana löytämään mitään todella merkittävää. Muutaman onnekkaan nimet on hakattu historian aikakirjoihin, mutta he ovat vain jäävuoren huippu. Keskimääräinen tutkija tulee olemaan vain nöyrä palvelija tieteen metodilla ja kerryttämään kollektiivista tietouttamme maailmankaikkeudesta omalla pienelle panoksellaan. Tämän tajuttuani masennuin. Mistä motivaatio lähteä tutkijan uralle, jos sillä ei taata pääsyä kansakunnan kaapin päälle? Mistä rohkeus jatkaa tutkimusmatkaa?

Motivaatiotani pohtiessa muistin Syksy Räsäsen pitämän puheen Vox Helsinki -tapahtumassa, jossa hän puhuu juuri tästä kyseisestä ongelmasta (Syksyn osuus alkaa kohdasta 42:50). Syksyn mielestä ei kannatakkaan tähdätä suuriin löytöihin, jolloin palkkio odottaa jossain hamassa tulevaisuudessa. Sen sijaan tutkijan tulisi inspiroitua asioiden oppimisen ja tutkimuksen tekemisen riemusta. Löysin näistä sanoista uuden syyn tehdä tutkimusta.

Yliopistossa hienoa on, että uuden oppimiseen on aina mahdollisuus ja oikeastaan velvollisuus. Palkkio työstä tulee joka ikinen työpäivä. On kaunista voida katsoa taivaalla näkyviä pilviä ja ymmärtää miten ne ovat muodostuneet ja miten ne vaikuttavat meihin. On mykistävää katsella tähtiä ja kokea konkreettisesti oma mitättömyytensä universumin edessä. On kunnia olla osa katkeamatonta tutkijoiden ketjua, jonka jokainen lenkki on pieni osuus ihmiskunnan yhteisessä tietämyksessä. On velvollisuus tarjota samat puitteet uusille opiskelijoita, jotta he voivat joskus tuntea sen saman, mitä minä kerran tunsin kävellessäni ylös mäkeä. Siksi yliopisto.